Via Podiensis, osa 2: Espalion - Cajarc 7.-13.7.2017. Upeita maisemia ja luolamaalauksia kelttien mailla

Prologi. Vaelluskengät olivat likaiset kesäkuisen kovan onnen caminon jäljiltä. Pesin ja vahasin ne huolella ennen uutta reissua. Lähtökiireessä tungin kengännauhat housuntaskuun. Nauhattomilla kengillä voisin kävellä hitaasti ja varovasti. Popot hölskyivät jalassa. Iltit lerppuivat avoinna. Tällä tavoin etenin autolla ja junalla lentoasemalle asti. Turvatarkastuksessa irtonaiset kengät osoittautuivat käteviksi. Ne sai helposti potkaistua irti jalasta. Niihin oli helppo hypätä metallinpaljastimen jälkeen. Päätin jättää kengännauhat toistaiseksi housuntaskuun. Lufthansa lennätti Pitkänmatkan Kävelijän ja vaimon Frankfurtin kautta Toulouseen. Tuija odotti tuloaulassa. Ihastelimme vanhan vaeltajan sirkeää katsetta. Metsästäjäkeräilijän roikkuvista silmäluomista oli kuukautta aikaisemmin nipsaistu ylimääräiset osat pois. Ajoimme taksilla keskustaan. Majoituimme Ibis budget Toulouse Centre Gareen. Kolmen hengen huoneessa parivuoteen yläpuolella oli poikittain yksi ekstravuode. Nuorimpana ilmoittauduin vapaaehtoiseksi sänkykiipeilijäksi.

Hotellin aamupala oli kevyt. Se sopi meille hyvin. Päivän ainoa tarkoitus olisi matkustaa Toulousesta Rodeziin ja sieltä Espalioniin, jonne olimme päättäneet taivalluksen kaksi vuotta aikaisemmin. Kävelimme kilometrin Toulousen Matabiau -rautatieasemalle. Automaattiavustajan avustamana hankimme automaatista liput (7,5 €/kpl) klo 11:17 Rodeziin lähtevään junaan. Loikkasimme junaan vain hetkeä ennen kuin se nytkähti liikkeelle dieselveturin kiskomana. Meillä oli onnea ajoituksen suhteen. Seuraava juna olisi lähtenyt vasta parin tunnin kuluttua. Kaksi konduktööriä kiersi vaunuissa. Ojensin lippuni ja se palautui rei'itettynä. Juna syöksyi tunneliin. Ilmanpaineen heilahdus löi korvat lukkoon. Lainasin kynää käytävän toisella puolella istuvalle tummahipiäiselle neidolle. Kapeilla raiteilla kiitävä juna huojahteli ja humisi kiitäessään halki viljapeltojen ja pienten vehreiden metsiköiden. Maisemaa katsellessa ymmärsin miksi Caesar aikoinaan mielistyi Galliaan, josta aikanaan kehkeytyi Rooman valtakunnan vilja-aitta. Juna pysähteli pikkukaupungeissa. Sylilapsi yski kuivaa hakkaavaa yskää jossain vaunun perällä.

Rodezissa popsimme välipalan kebabbaarissa rautatieasemaa vastapäätä. Linja-autoasema löytyi aivan rautatieaseman vierestä. Kapusimme onnikkaan laiturilta No. 7 (Quai 7). Bussi nytkähti liikkeelle aikataulun mukaisesti puoli kuudelta. Vajaan tunnin kuluttua löysimme itsemme Espalionista Pyhän Yrjön aukiolta. Aivan vierestä löytyi Hotel de France. Siellä olimme yöpyneet kaksi vuotta takaperin päättäessämme Via Podiensis eli GR65-taivalluksen ensimmäisen osuuden. Ystävällinen papparainen näytti leipomon ja kaupan sijainnin. Illastimme lähiravintolassa kadun toisella puolella. Pasta-ateriat katosivat sukkelasti tuulensuojaan hiilihydraattitankkauksen merkeissä. Tuija nautti ateriansa kevyessä joka-paikan-mekossa, joka toimisi reissulla yöpaitana, juhlamekkona, aamiaisasuna ja tarvittaessa myös monikulttuurisesti säädyllisenä uimapukuna. Vaimo keikisteli kympin markettimekossa. Naisväki oli valinnut kevyet asusteensa erinomaisen viisaasti. Vielä yhdeksän jälkeen illalla lämpötila pysytteli hellelukemissa.

1. kävelypäivä, perjantai 7.7. Espalion - Estaing. 12-20 km. Heräsin varhain aamulla paahtoleivän tuoksuun. Se leijaili huoneeseen avoimesta ikkunasta. Se sai mahan kurnimaan. Hotellin henkilökunta hääräili keittiössä kerrosta alempana. Pihalla naukui kissa. Kurkistin kelloa. Se oli puoli seitsemän. Kurkku tuntui kipeältä. Kävin vessassa ja nakkasin sinkkipillerin suuhun. Ehkä sinkkikuuri karkottaisi orastavan flunssan. Kaivauduin takaisin peiton alle. Ennättäisin nukkua vielä kotvan. Kännykkä herätti puoli yhdeksältä. Aamiainen oli vaeltajan näkökulmasta jälleen varsin köykäinen. Levitin patonginpätkän päälle voita ja hilloa. Kaadoin murojen päälle rutkasti päärynäjogurttia. Kulautin kurkkuuni automaatista hankitun ranskalaisen maitokahvin (Café au lait). Palasimme hotellihuoneeseen. Työnsin vanupuikon läpi vaelluskengän nauhanlävestä. Kenkävahaa turskahti esiin toiselta puolelta. Jokaisen metallikoukun sisäpuoli oli täynnä vahaa. Tämä oli ollut kiireen ohella toinen motiivi kengännauhojen tilapäiseen taskusijoitukseen. Matkalle lähtiessä ei ollut aikaa vahan poistamiseen, enkä ollut halunnut sotkea nauhoja kenkävahaan. Vartissa sain tongittua ja pyyhittyä ylimääräiset kenkävahat pois.

Pääsimme liikkeelle vasta yhdentoista maissa. Ensimmäinen aamu caminolla tuppaa olemaan aina hidas. Majapaikan edessä oleva katu oli aamun aikana muuttunut markkinapaikaksi. Kojuja ja telttakatoksia oli vieri vieressä. Myyntipöydille oli aseteltu vaatteita, käsilaukkuja, keittiötyökaluja, koruja, simpukoita, viiniä, juustoja ja vaikka mitä. Muutama ralliauto mörisi muun liikenteen seassa. Tarkkailin markkinahumua kiinnostuneena. En ostanut mitään, vaikka juustot ja hedelmät näyttivät herkullisilta. En halunnut reppuun lisää painoa. Aluksi reitti seurasi joen rantaa. Edellinen päivä oli ollut iltauutisten mukaan kesän kuumin Ranskan maalla. Tästäkin päivästä näytti kehkeytyvän helteinen. Lämpötila nousisi reilusti yli 30 asteen. Jokirannan puiden tarjoama varjo oli tervetullut helpotus. Siitä huolimatta hiki virtasi jo muutaman sadan metrin patikoinnin jälkeen. Kyltissä varoitettiin joen voivan tulvia varoittamatta milloin hyvänsä, jos yläjuoksulla olevan voimalaitoksen ohi juoksutettaisiin vettä. Kaksi punaruskeaa perhosta kieppui ilmassa toistensa ympäri lemmekkäästi. Tai ehkä ne tappelivat. Joskus näitä kahta suhtautumista on vaikea erottaa toisistaan. Astuin kastanjankuoren päälle. Se raksahti rikki. Espalionin lounaispuoleisella kukkulalla näkyi vanhan linnan rauniot. Kapusimme ylös mäenrinnettä. Polun vieressä oli piikkilanka-aita. Varoin osumasta siihen.

Edessä oli tietyömaa. Kuljimme kappaleen matkaa kiertotietä. Kauhakuormaajia, kuorma-autoja ja kaivinkoneita möyri laajan alueen eri puolilla. Valtava kuorma-auto tyhjensi kuormansa ja kaarsi saman tien pois. Uusi kuorma-auto saapui paikalle. Työmies hyppäsi ulos valtavankokoisesta tasoituskoneesta ja tyhjensi rakkonsa sen alle. Pölyinen työmaa jäi taakse. Lehmäjengi käyskenteli laiskasti laitumella. Neljän kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme koko GR65 -reitin vanhimman kirkon luo. Kirkon varhaisin osa oli rakennettu 800- ja 900-luvuilla. Muu osa kirkosta oli rakennettu 1080-luvulla. Kirkko edustaa keskiajan vanhinta eli romaanista tyyliä. Sille on tyypillistä tynnyriholvaukset ja pyörökaaret. Kapusin torniin. Portaat olivat huomattavan kapeat. Jokainen askel piti miettiä erikseen. Ylhäällä oli tilava huone, jonka keskellä oli alttari. Pilarien kapiteelit oli koristeltu reliefein. Kirkko oli rakennettu punaisesta hiekkakivestä, jota löytyy lähiseudulta. Sytytimme kynttilät vainajien muistoksi poikkeuksellisen hilpeästi virnistelevän madonnapatsaan edessä.

Kävelimme muutaman sadan metrin matkan Coudoustrimesin kylään, josta löysimme mukavan kahvilan. Kylmä juoma maistui. Tuija hoksasi unohtaneensa pyhiinvaelluspassin kotiin, mutta näppäränä tyttönä valmisti sellaisen itselleen ruutuvihosta. Kahvilan omistaja ällistyi saadessaan vieraita kaukaa pohjoisesta. Ystävällinen ja eloisa rouva sopeutti ranskankielensä niin selkeäksi, että italiankieltä taitava vaimokin sai siitä selvää. Lepotauon jälkeen alkoi päivän raskain nousuosuus. Polku vajosi ajoittain säären syvyiseen uraan. Irtokivet pyörivät kengänpohjien alla. Ohdakkeet raapivat sääriä. Edellä kapuavat sisarukset nostattivat rinteestä pölyä hengitettäväkseni. Paarma puraisi pohkeesta. Hiki virtasi kaikista mahdollisista rauhasista. Nousun jälkeen pysähdyimme juomaan. Tuija ja vaimo istahtivat kiville mutustelemaan pieniä salamimakkaroita. Itselläni ei ollut tarvetta evästaukoon, joten jatkoin eteenpäin. Olin nousun aikana popsinut edellisen illan aterialta säästyneet patonginpalat. Vilkaisin taakseni. Rouvat kököttivät edelleen penkillä. En arvannut, että eromme kestäisi myöhään iltaan asti.

Jatkoin eteenpäin selkeästi merkityllä reitillä. Risteyspaikoissa oli rasti merkitsemässä kiellettyä kulkusuuntaa. Punavalkoiset GR65-merkinnät erottuivat hyvin puissa, sähköpylväissä ja rakennusten seinissä. Levähdin Verrieresissa kylän yhteisen leivinuunin varjossa. Söin pussillisen perunalastuja. Vaimo soitti ja kertoi kadottaneensa reittimerkinnät. Neuvoin parhaani mukaan. Jatkoin taivallusta. Saavuin Estaingiin neljän kieppeissä. Kauniissa kylässä on vain puolisen tuhatta asukasta. Otin hotellihuoneen kolmelle hengelle, pyykkäsin ja kävin suihkussa. Siirryin hotellin terassille siemailemaan olutta ja kirjaamaan muistiin päivän tapahtumia. Hotellin omistaja istahti samaan pöytään. Rouva kertoi äitimuorinsa viruvan kuoleman kielissä sairaalassa Espalionissa. Muutama suuri kyynelhelmi kierähti naisen poskelle. Kuuntelin avautumista jokseenkin hämilläni. Ralliautoja mörisi nyt joka paikassa. Hotellin vastaanotossa työskentelevä neito kertoi kyseessä olevan Le Rallye du Rouergue, joka on Ranskan mestaruussarjan osakilpailu.

Estaing Lot-joen ylittävältä sillalta kuvattuna

Sisarukset ilmestyivät Lot -joen ylittävälle keskiaikaiselle holvikaarisillalle vasta parin tunnin kuluttua. Kummastelin naisväen patikkaretken kestoa. Sisarukset olivat uppoutuneet keskusteluun muinaisten kelttien kotieläimistä, taloista, ulkomuodosta, juomatavoista ja viljalajeista, ja kävelleet ohi kääntymispaikasta. Sitten vastaan oli tullut kärkikolmio. Sen takana oli huristellut ralliautoja. Tien takana oli sirissyt suurjännitesähkölinja. Reittimerkintöjä ei näkynyt missään. Tässä vaiheessa vaimo oli pirauttanut Pitkänmatkan Kävelijälle. Puhelimesta saatujen ohjeiden mukaisesti naisväki palasi takaisin kappaleen matkaa. Palaaminen jäi kuitenkin puolitiehen. Naiset valitsivat keltaisin merkein merkityn reitin rinnettä alas. Jokin iso eläin kahahti pakoon pensaikossa. Sitten edessä oli risteys. Yhden polun eteen oli pingotettu estolanka. Langan takana näkyi punavalkoinen merkki. Siihen suuntaan naiset eivät kuitenkaan lähteneet, vaan suuntasivat läheiselle niitylle vain palatakseen takaisin polkujen risteykseen. Langan alitus johdatti alas kirkon luokse. Alastuloreitti oli kuitenkin ollut väärä, mikä hankaloitti suunnistusta kohti Estaingia. Nuori komea keltti opasti sisaret oikealle reitille. Hieman ennen Verrieresia löytyi kauan odotettu takapihabaari puiden katveessa. Siellä vierähti puolisen tuntia. Pari litraa vettä ja munakkaat vilahtivat tuulensuojaan nopeasti. Estaingiin rouvat saapuivat vasta kuuden jälkeen vajaan parin peninkulman, toinen toistaan seuranneen pienen harharetken jälkeen. Päivällinen oli sekä esteettinen että kulinaarinen elämys parhaasta päästä. Reitti kartalla.

2. kävelypäivä, lauantai 8.7. Estaing - Campuac - Espeyrac. 26 km. Herätys varttia vaille seitsemän. Halusimme päästä matkaan mahdollisimman varhain välttääksemme iltapäivän kuumuuden. Tuija viritti pienen hilpeän laulun varpaille. Kuuntelimme sitä ällistyneinä. Aamukahvit hörpättiin jättiläiskokoisista kahvattomista mukeista. Ne olivat suurempia kuin murokulhot. Hotellin emäntä kertoi äitinsä kuolleen edellisenä yönä sairaalassa. Kyyneleet valuivat taas rouvan poskilla. Halailun ja osanoton jälkeen suuntasimme oikoreitille kohti Espeyrachia. Hotellin emäntä oli edellisenä iltana piirtänyt summittaisen kartan ja kannustanut vaihtamaan GR65:lta GR6:lle. Säästäisimme jokusen kilometrin ja voisimme tallustaa kaukana liikenteen melusta. Sen sijaan kuulisimme lintujen laulun ja tuulen huminan puiden lehvästöissä.

GR6:n alkupää löytyi helposti. Viitta osoitti kapealle polulle, joka katosi puiden siimekseen jyrkkään rinteeseen. Pensaiden ja puiden oksat kurottelivat polulle. Piikkipensaat raapivat sääriä. Kärpäset pörräsivät ympärillämme. Astelin hitaasti puuskuttaen ylöspäin. Välillä kuljimme teräväsärmäisten kivien keskellä. Sitten edessä oli ruskeiden lehtien muodostama pehmeä matto. Se myötäsi jalkojen alla mukavasti kuin olisimme kävelleet pilven päällä. Lahoavien puiden ja lehtien tuoksu kohosi sieraimiin metsänpohjalta. Hiki valui otsalta ja pirskahteli silmäripsistä pieninä pisaroina polulle. Jokin ryömi niskassa. Pyydystin pienen vihreän toukan hyppysiini ja nakkasin sen pensaaseen. Kaksi kelttimiestä piti taukoa rinteessä. Parivaljakko oli varustautunut teltalla, makuupusseilla ja makuualustoilla. Miehet kaivoivat opaskirjan esiin ja vaihdoimme ajatuksia edessä olevasta reitistä.

Takaa kuului kavioiden kopinaa. Vilkaisin taakseni. Näin miehen ja aasin. Aasin kannettavaksi oli sälytetty iso taakka. Se eteni polulla vakain tasaisin askelin. Raskas kantamus kulki kevyesti kavioeläimen selässä. Jeremie kertoi vaeltavansa aasin kanssa Le Puy-en-Velaysta Santiago de Compostelaan. Reissuun kuluisi pari kuukautta. Aasi nimi oli Etoile, mikä tarkoittaa tähteä. Se oli kuulemma mukava matkakumppani. Se kantoi kaikki matkatavarat. Se ei kavahtanut säänvaihteluita. Kaiken kukkuraksi Etoile etsi itse ruokansa reitin varren niityiltä. Polulla seisova aasi nuuhki ja kurotteli kohti rinnallani riippuvaa muovikassia. Olin tallettanut siihen aamupalalta yli jääneet leipäpalat. Aasi löntysteli rinnettä ylös laiskan kävelijän vauhdilla. Etoile oli kolmivuotias kaunis eläin. Pystyt korvat höröttivät terhakkaasti. Ainakaan sillä hetkellä se ei kiljahdellut aasimaisen epäsointuisasti. Sen kanssa olisi varmasti mukava matkata kohti Santiagoa.

Viiden kilometrin kohdalla teimme pienen sivuaskelluksen reitiltä ja tavoitimme vaatimattoman kahvilan maatalon pihalta. Elämäntapakahvilanpitäjä kantoi kahvimukit pöytään ja istahti itsekin seuraamme. Perheen viisivuotias tytär kertoi ylpeästi äidin käyvän töissä vuoren päällä, esitteli pihan perällä olevan ulkohuoneen ja syventyi sitten puisen palapelisysteemin rakenteluun pienen vasaran kanssa. Pöydässä istunut nuori ranskalaismies oli kiinnostunut Venäjän historiasta ja tunsi laajemminkin maailman kansojen menneitä vaiheita. Tuija tiivisti Suomen vaiheet Ruotsin ja Venäjän puristuksessa parin minuutin luennoksi. Kahvilanpitäjä oli kiinnostunut Thaimaan poliittisesta tilanteesta. Kurkistin sääennusteen. Luvassa olisi ukkosta iltapäivällä. Pakkasimme kamppeet ukkosmyrskyä varten. Isäntä kannusti kävelemään hitaasti, hengittämään syvään, puhdistamaan mielen ja nauttimaan maisemista. Kiitimme hyvistä neuvoista ja jatkoimme matkaa.

Taivas oli puolipilvinen. Välillä aurinko paistoi kirkkaasti, mutta enimmäkseen saimme loppupäivän kulkea varjossa. Ennustettu ukkosmyrsky ei puhjennutkaan. Rivi lehmiä seisoi rautalanka-aidan takana tien molemmin puolin. Edessämme kirmasi irtolaisvasikka. Vanhat lehmät kutsuivat sitä takaisin lauman yhteyteen. Vasikka jolkutti yhä kauemmaksi tietä pitkin. Se aristeli outoja reppuselkäisiä kulkijoita. Lopulta se rohkaisi mielensä ja hiipi meitä vastaan tien vasenta laitaa. Sitten vasikan hermot pettivät ja se kirmasi taas loitommalle edellemme. Se katosi näkyvistä. Tienvarressa kulkevassa piikkilanka-aidassa oli aukko. Siitä vasikka oli syöksynyt turvaan. Maisemat olivat nyt erinomaisen viehättäviä mäkisiä metsä- ja laidunmaita. Täällä muinaiset keltit olivat metsästäneet villisikoja, viljelleet maata ja hoitaneet karjaa jo kolmetuhatta vuotta sitten.

Kahdentoista kilometrin kohdalla levähdimme Campuacissa. Nautimme herkulliset salaattiannokset ja siemailimme paikallista viiniä kahvilassa kirkon kupeessa. Kahvilan pitäjä valitti kuumuudesta. Keittiössä oli kuulemma lähes 40 astetta. Paikkasin muistivihon repeämän urheiluteipillä. Oli ensimmäisten peninkulmien aiheuttamien vaurioiden tarkastelun aika. Tuijalla oli rakko oikean jalan nimettömässä varpaassa. Ruusupensas oli repäissyt verinaarmun oikeaan kyynärvarteen. Vaimolla oli piikkipensaan raapaisema verinaarmu oikeassa sääressä ja nokkonen oli polttanut oikean kämmensyrjän. Sisarusten sormet olivat turvonneet helteessä pinkeäkuorisiksi nakeiksi. Itseäni oli Espalionissa yöllä pistänyt jokin lentävä öttiäinen. Olin peittänyt kolme punaista paukamaa laastareilla. Niitä kutisi vietävästi. Edellisen aamun kurkun karheus oli kadonnut, vaikka olin muistanut imeskellä vain muutaman sinkkipillerin. Ehkä se oli ollut vain kokolattiamaton aiheuttama reaktio.

Taival jatkui pilvisen taivaan alla. Kolme aasia virnisteli aitauksessa. Laskeuduimme vihreään ryteikköön virtaavan puron äärelle. Sitten alkoi nousu. Campuacissa nautitut nesteet pusertuivat hikirauhasten läpi ja haihtuivat taivaan tuuliin. Polun varressa ruostui yli puolenvuosisadan ikäinen heinäkarhi. Laskeuduimme uuteen minilaaksoon ja nousimme taas ylös vanhojen käkkyräisten puiden reunustamaa polkua. Sitten maisema avartui. Kuljimme pitkin niittyjen ja laidunmaiden reunoja. Vaaleanruskea lehmäporukka käyskenteli aivan polun vieressä. Lippalakki oli läpimärkä hiestä. Hepokatit sirittivät joka puolella. Yksi laskeutui polulle eteeni vain loikatakseen heti matkoihinsa. Kävelimme kappaleen matkaa asfaltilla. Reitti laskeutui taas metsään puiden katveeseen. Kuivat kävyt ratisivat kenkien alla. Ohitimme maatilan. Isäntä oli juuri siirtämässä nautoja tien yli laitumelta toiselle.

Astelin pontevasti edellä. Seurasin päättäväisesti punavalkoisia reittimerkintöjä. Saavuin risteykseen. Kurkistelin eri suuntiin. Ylämäen laidassa näkyi selkeä merkki. Jatkoin taivalta ylöspäin. Mustavalkoinen koira räksytti talon pihalla. Kiristin tahtia. Hiki virtasi. Tie nousi serpentiininä ylös rinnettä. Naiset ilmestyivät näkyviin kauas alarinteeseen. Huikea voitonriemuntunne valtasi mielen. Jälleen kerran saatoin huutaa ja viittilöidä avuttomat naisihmiset oikealle tielle. Heilutin käsiä, sain kuittauksen käsieleellä ja jatkoin matkaa ylöspäin. Kotvan kuluttua puhelin värisi repussa. Naiset ilmoittivat, että kuljin väärää reittiä. Itse asiassa olin vaihtanut GR6:lta takaisin GR65:lle ja olin palaamassa takaisin Estaingiin. Palasin nolona alas ja vastaanotin yhdessä kulkemisen iloja ja laumasta erkaantumisesta varoittavan nuhdesaarnan päätäni riiputtaen. Kipitimme loppumatkan Espeyraciin tummuvan taivaan alla. Alkoi sataa kevyesti, kun pääsimme kylän laidalle. Löysimme hotellin. Emäntä ilmoitti, ettei voisi majoittaa meitä. Vapaissa huoneissa oli lutikoita. Ne vartoivat tuholaistorjujan vierailua. Illastimme kuitenkin hotellin ravintolassa. Sitten hotellin omistajapariskunnan mies kyyditsi meidät muutaman kilometrin päähän Sénerguesiin. Reitti kartalla.

3. kävelypäivä, sunnuntai 9.7. Sénergues - Conques. 10 km. Aamupala oli riisuttu juustoista, makkaroista, kaurispiiraista, tryffelikastikkeista, paistetuista kananmunista ja pekonista sekä kaikenlaista kekseistä. Mutustelimme hillolla silattuja leipiä ja siemailimme kahvia isoista kulhoista. Samassa pöydässä istui ranskalainen nuori pari, ranskalainen neitokolmikko sekä kanadalainen Caroline Vancouverista koiransa kera. Fiksun kanadalaisen kanssa oli hauska rupatella. Nainen tunnusti nolona, ettei osannut juurikaan kommunikoida ranskaksi. Vertasimme kanadalaista pakkoranskan opiskelua suomalaiseen pakkoruotsin opiskeluun. Keskustelimme kaksikielisyyden ongelmasta ja alkuperäiskansojen synkeästä historiasta. Caroline oli siinä käsityksessä, että elämme parhaillaan 1930-luvun toisintoa. Feministit ovat ahtaalla, rasismi nostaa päätään, päivähoitoa vaikeutetaan ja diktaattorit ovat nousseet tai nousemassa valtaan maailman eri kolkilla. Nyökyttelimme synkeinä.

Sääennuste povasi sateista päivää. Luvassa oli ukkosta ja rankkasadetta. Pingotimme sadesuojat reppuihin. Pilvisen päivän kunniaksi päätimme jättää aurinkovoiteella lutraamisen väliin. Sonnustauduin kevyisiin shortseihin. Ne saisivat kastua sateessa. Katkolahjehousut sulloin kuivapussiin repun uumeniin. Kuivat housut olisi mukava vetää jalkaan illalla. Katsastimme Sénerguesin kirkon. Ikkunoissa oli kauniita lasimaalauksia. Kaivoin kuoritakin repusta ja puin sen ylleni. Sade alkoi samalla hetkellä, kun vihdoin pääsimme polulle vähän ennen kymmentä. Kuten aina laaksossa yöpymisen jälkeen, päivätaival alkoi reippaalla nousulla. Edelläni kipitti solakkasäärinen ranskatar. Neito oli sitonut sadetakin reppunsa suojaksi. Vanhempi muori oli sonnustautunut niin tilavaan sadetakkiin tai -viittaan, että reppu mahtui sen alle. Ranskalainen nuori pari asteli reippain askelin ohitsemme. Patikoitsijoita oli liikkeellä enemmän kuin edellisinä päivinä. Kuoritakki hiosti ylämäessä. Sateesta huolimatta lämpötila oli hellelukemissa.

Sade hankaloitti reissun vaiheiden taltiointia. Olin aamulla sullonut muistivihon ja kynän repun uumeniin. Siellä ne eivät kastuisi, mutta toisaalta en voisi tehdä muistiinpanoja päivän aikana. Onneksi repussa roikkuva kamera oli vedenkestävä. Voisin napata kuvan aina nähdessäni jotain mielenkiintoista. Tai ainakin se oli aikeeni. Varsin pian vaivuin tallustelemaan omissa ajatuksissa. Sade ropisi kuoritakin huppuun. Näkyvyys oli sateen vuoksi heikko. Valtava etana lötkötti polulla. Nousuosuus loppui ja kulku muuttui kepeäksi. Sade taukosi. Kuljimme niittyjen ja peltojen poikki. Saavuimme kirkon luo. Sen kupeessa oli yleinen vessa, jonka asiakkaiksi naiset hankkiutuivat. Myöhemmin kuulin, että vessa oli ollut karu laitos. Lattiassa oli vain reikä, johon kaikki toimitukset oli tähdättävä.

Jatkoin matkaa. Sade alkoi uudelleen. Tällä kertaa vesi ryöpsähti taivaalta kuin Esterin peestä. Kävelyasentoni muuttui etukumaraksi. Ympäristön tarkkailu rajoittui tukevien jalansijojen hakemiseen tienreunasta. Ohitin talon, jonka puutarhaa en sateessa pannut merkille. Naiset odottivat sateen loppumista hevoskastanjapuun alla ja talon ohittaessaan ihastuivat näkemäänsä. Puutarhassa kasvoi omenoita, päärynöitä, luumuja, kastanjoita ja valtavasti erilaisia kukkia. Tontilta avautui viehättävä näkymä alas laaksoon. Näkymä oli kokonaisuudessaan kuin Eedenin puutarhasta. Kuuro loppui kymmenen minuutin kuluttua. Laakson yläpuolella viipotti harsomaisia pilvenriekaleita. Reitti alkoi laskeutua ja muuttui sitten kiviseksi poluksi. Märät kivet olivat liukkaita. Irtokivet pyörivät kenkien alla. Kuljin alas kieli keskellä suuta. Kivikkoon ei olisi kiva kaatua. Laskeutuminen tuntui rasituksena polvissa. Kävelysauvat tai vaellussauva olisi ollut mainio apu pitkässä alamäessä.

Hotelli Le Castellou löytyi Conquesin kaukaisimmasta kolkasta. Keskiaikainen pieni kaupunki sijaitsi vuoren rinteessä. Paikkakunnan sisäiset korkeuserot olivat tolkuttoman suuria. Kulkuväylät oli rakennettu liuskekivestä. Monin paikoin liuskekivet oli asetettu pystyasentoon siten, että kengät osuivat niiden päätyihin. Näin jyrkät kadut ja kujat oli saatu vähemmän liukkaiksi sateella. Tasaisia kohtia oli harvassa. Näillä kaduilla ja kujilla jalansijat oli valittava huolella. Harha-askel voisi syöstä varomattoman kulkijan kymmenen metrin pudotukseen alempana kulkevalle kadulle. Conquesin tyylipuhdas romaaninen katedraali rakennettiin alun perin pyhäinjäännösten säilytyspaikaksi. Edelleenkin kirkon alttarilla roikkuu Pyhän Foyn pyhäinjäännökset lyhtymäisessä rasiassa, jonka päällä räpyttelee Pyhää Henkeä symboloiva kyyhkynen. Pyhän Foyn reliikki päätyi Conquesiin röyhkeän keskiaikaisen kaappauksen seurauksena. Ovela munkki kähvelsi pyhäinjäännökset Agenista, missä oli soluttautunut Pyhän Foyn jäännöksiä vaalivan yhteisön jäseneksi.

Puoli kymmeneltä illalla suuntasimme kirkkoon kuuntelemaan urkumusiikkia. Valkoiseen kaapuun pukeutunut urkuri soitti Bachin ja Albinonin klassikoita, ja täräytti sitten Nousevan auringon talon. Kymmenen kieppeissä Liisa hyppäsi taksista katedraalin edessä. Seurueemme kasvoi nyt neljän hengen vahvuiseksi. Hentoinen pikkusisko järkyttyi pahanpäiväisesti nähdessään kuinka ison leivän olimme hankkineen hänelle iltapalaksi. Päivätaival kartalla.

4. kävelypäivä, maanantai. 10.7. Conques - Noailhac - Decazeville. 21 km. Heräsin yöllä kolmen kieppeissä. Kävin vessassa ja silmäilin sitten sängyn seutua kännykän ledilampun valossa. Ei lutikoita missään. Sen sijaan löysin vuoteen alta kahden euron kolikon. Herätyskello piipitti seitsemältä. Aamupalaksi saimme taas hillovoileipiä. Uudesta Seelannista kotoisin oleva emäntä kertoi hillojen, jogurtin ja briossien olevan itse valmistettuja. Vahva kahvi karisti unihiekat silmistä. Tuijotin Liisaa kummissani. Pikkusisko näytti jotenkin erilaiselta. Sitten hoksasin mistä oli kysymys. Silmäripset olivat tavallista runsaammat. Nyt matkassa oli siis kaksi sirkeäsilmäistä siskoa. Poimin hedelmäkorista banaanin ja parahultaisesti kypsän persikan. Kumosin kurkusta alas monta lasillista appelsiinimehua. Ruokailuhuoneen suurista ikkunoista avautui jylhä näkymä länteen. Silmäilimme edessämme kohoavaa rinnettä. Etäältä se näytti läpitunkemattomalta ryteiköltä. Mäen yläosa oli paikallaan roikkuvien pilvien kätkössä. Leikkasin viipaleen leipää mukaani. Sitä olisi mukava mutustella kävellessä.

Aamupalan jälkeen palasin huoneeseen pakkaamaan reppua. Vedin jalkaan kevyet shortsit. Sitten muistin niiden hanganneen nivusia ikävästi edellisenä päivänä. Riisuin shortsit ja tutkailin housujen rakennetta. Kuminauha kiristi ohuen vuorikankaan reisiä vasten. Se oli aiheuttanut hankauksen. Saksin kuminauhat pois sisäreisien puolelta. Sain repun kuntoon ja laskeuduin takaisin ruokailuhuoneeseen. Liisa oli aikeissa käydä lähtölorautuksella alakerrassa. Pikkusisko muutti mielensä emännän kertoessa vessan olevan "turkkilainen" eli reikä lattiassa, ja hipsi takaisin yläkerran huoneen vessaan. Le Castellou oli mukava yöpaikka. Huoneet olivat siistit ja aistikkaasti sisustetut. Emännän kanssa oli hauska jutella englanniksi kaikkien sekakielisten kompuroivien keskustelujen jälkeen.

Pääsimme liikkeelle yhdeksän jälkeen. Ylitimme pitkän holvikaarisillan, joka mahdollisesti oli roomalaisten rakentama. Sitten alkoi nousu kohti rinteen puolivälissä sijaitsevaa Pyhän Foyn kappelia. Polku mutkitteli serpentiininä ylös lehtipuiden lomassa. Hetkeä aikaisemmin oli satanut. Suuria pulleita pisaroita ropisi alas lehvästössä. Polulla lojui erikoisia palleroita, kuin pieniä harmaanruskean vihertäviä sämpylöitä. Ylärinteestä kuului villi kiljahdus. Se selitti pallerot. Jeremie ja Etoile olivat kulkeneet edellämme. Pallerot olivat "Tähden" torttuja. Saavutimme parivaljakon. Aasi hamusi turvallaan Liisan kättä. Huulet olivat voimakkaat ja mukavan pehmeät. Liisaa nauratti. Etoile kävi rohkeammaksi. Jeremie vakuutti aasin olevan ystävällinen eläin. Vaaraa ei ollut. Sitten Etoile näykkäisi tuttavallisesti. Tässä vaiheessa Liisa kavahti muutaman askeleen taaemmaksi ja kiskaisi kätensä turvaan. Käden selkämykseen jäi lajienvälisestä kohtaamisesta muistuttavat leikkisät hampaanjäljet.

Alkoi sataa. Saavuimme Pyhän Foyn kappelille. Sen luona käyskenteli ranskalainen mummo lapsenlapsensa kanssa. Pistäydyimme kappelin sisällä. Mummo hipelöi kappelin tornissa roikkuvien kellojen soittonarua empivin katsein. Jatkoimme matkaa. Kuulimme takaamme muutaman tunnustelevan kellojen helkähdyksen. Hikinen nousu jatkui. Etsin jalansijoja kiviseltä polulta. Sateesta huolimatta kivet eivät olleet kovin liukkaita. Tässä vaiheessa Pyhän Foyn kappelille jäänyt ranskalainen mummo intoutui testaamaan kappelin kellojen sointia oikein kunnolla. Takaamme kantautui reippaan epätahtinen kirkonkellojen moikina.

Pyhän Foyn kappeli häämöttää ylhäällä sumun keskellä

Mäen päällä kasvoi saniaisia. Kanervat kukkivat violettina mattona. Pilvet estivät näkyvyyden alas laaksoon. Ylhäällä oli mukava kävellä. Naisväki kipitti edelle. Iso valkoinen rekka-auto pysähtyi tienposkeen. Kaksi miestä hyppäsi ohjaamosta ja avasi lavan takaoven. Se taittui maahan rampiksi. Rekasta alkoi purkautua karjaa viereiselle laitumelle. Naudat kopistelivat ramppia alas kankein jaloin. Aprikoin montako lehmää auton lavalle mahtuu. Laskin parisenkymmentä elikkoa. Jatkoin matkaa. Pysähdyimme tauolle Noailhaciin. Jeremie ja Etoile seisoskelivat jo ravintolan pihalla.

Salaatti- ja omelettilounaat antaisivat kävelyvoimia loppupäivän taipaleelle. Edessä olisi vielä puolentoista peninkulman tauoton patikointi Decazevilleen. Sinne Liisa oli edellisenä päivänä saapunut onnikalla ja jatkanut loppumatkan Conquesiin taksilla. Aterian aikana ulkoa alkoi kantautua sateenropinaa. Synkeä pilvi oli hämärtänyt päivän. Tilasimme kahvit venyttääksemme lounastaukoa. Vaimo kävi viereisessä puodissa hankkimassa tuubillisen hammastahnaa. Viivytystaktiikka toimi ällistyttävän hyvin. Sade loppui. Nappasin neljä patongin palaa korista matkaevääksi. Nousimme kappaleen matkaa pitkin loivaa ylämäkeä. Saavuimme Pyhän Rochen kappelille. Tässäkin kappelissa oli kello. Sitä saattoi soittaa ketjusta kiskaisemalla. Tuija innostui tästä mahdollisuudesta ja kiskaisi ketjusta koemielessä. Kello kajahti korkeuksissa. Innostunut virne karkasi kälyn kasvoille. Pian tämänkin kappelin kellot moikuivat railakkaasti.

Pilviverho repeili välillä. Silloin eteläpuolinen laaksojen, kukkuloiden ja niittyjen mosaiikki avautui ihailtavaksemme sanoinkuvaamattoman viehättävänä. Ylänköniityillä laidunsi vaalean umbran värisiä lypsylehmiä. Suurisilmäisillä eläimillä oli osaa ottava katse, kun kaksijalkaisia kiirehti ohi suurine aivoineen ja moninaisine murheineen. Kuljimme pitkin maissipellon reunaa. Takaamme lähestyi vipperä ukko, joka lyöttäytyi naisten juttusille. Miekkonen oli kotoisin Pamplonasta ja selvästi seurankipeä. Tuija selosti seurueemme sukulais- ja aviosuhteet ralliranskalla. Sitten vauhdikas heppu kipitti edellemme. Alkoi sataa. Saavuimme risteykseen, johon oli rakennettu sadekatos. Pamplonan papparainen viittilöi meitä sadekatoksen suuntaan. Kukaan ei jaksanut keskustella espanjalaisranskalaisesti. Levähdimme suuren puun alla tien toisella puolella ja jatkoimme sitten taivalta. Vähän ajan kuluttua Mr. Pamplona kipitti taas ohitsemme. Puolen tunnin kuluttua heppu pyllisteli niityn reunalla. Lähestyessämme miekkonen suoristautui ja nosti ihailtavaksemme muutaman heinän, jotka kertoi syövänsä. Sade taukosi jälleen. Mustavalkoisten lehmien porukka loikoili polun vieressä.

Pysähdyin valokuvaamaan kauniita lehmiä. Sitten kaksi hilpeää aasiveikkoa asteli lähemmäksi aitauksessaan. Otin näistäkin veijareista kuvan. Farmari jyristeli vastaan sinisessä traktorissaan. Sain siitäkin hauskan vinon kuvan. Dokumentaatioinnostukseni aikana naiset olivat kadonneet näkyvistä. Jatkoin taivalta ja vajosin syviin mietteisiin. Polku alkoi laskeutua. Ohitin ukon, joka hääräili jotain traktorin lavalla. Saavuin paikkaan, jossa polun yli oli pingotettu estolanka. Siitä kohdasta ei selvästikään ollut tarkoitus kulkea. Samassa hoksasin, että en ollut nähnyt reittimerkintöjä vähään aikaan. Palasin takaisin puolisen kilometriä. Löysin risteyksen, josta olin kävellyt ohi. Hetken kuluttua näin Decazevillen kaukana alhaalla laaksossa. Tavoitin naiset. Reipas laskeutuminen koetteli jälleen polvia. Varpaat painautuivat kipeästi vaelluskenkien kärkiin. Lepuutimme jalkoja ensimmäisessä vastaan tulleessa baarissa ja suunnistimme sitten kirkon viereiseen hotelliin. Päivällinen oli jälleen niin makoisa, että se katosi tuulensuojaan yhdessä hujauksessa. Päivätaival kartalla.

5. kävelypäivä, tiistai. 11.7. Decazeville - Figeac. 8 km. Aamiaisella oli taas tarjolla hillovoileipiä. Olin niihin jo totaalisen kyllästynyt. Aloin katsella muita energianlähteitä. Maustoin jogurtin aprikoosihillolla. Popsin banaanin ja kiivin. Sitten panin merkille aamiaisvarustukseen kuuluvat veitset. Ne olivat jykevämpiä kuin tavalliset ruokailuveitset. Poimin puukahvaisen veitsen korista ja koettelin terää peukalolla. Se oli mukavan terävä. Ehkä nämä mainiot veitset olivat aiemmin palvelleet ravintolan puolella pihviveitsinä ja viettivät nyt leppoisia eläkepäiviä aamiaiskattauksessa. Hain hedelmäkorista appelsiinin. Kuoret irtosivat veitsellä nopeasti. Käytin kuorimistekniikkaa, jonka olin opetellut Portugalin caminon jälkeen. Lissabonissa olin vaimon kanssa hotelliaamiaisella popsinut valmiiksi kuorittuja appelsiinilohkoja. Vaimo arveli tuolloin, että appelsiinit olisi syötetty sisään jonkin masiinan luukusta ja toisesta päästä olisi tullut valmiita lohkoja. En ollut niellyt selitystä. Pienen googlettamisen jälkeen löysin tämän videon. Kuorimistekniikan oppii varsin nopeasti. Juuri kuorimani appelsiini osoittautui makeaksi ja mehukkaaksi. Hain toisen oranssin pallon hedelmäkorista. Sitten hain kolmannen ja neljännen, sitten vielä viidennen. Kerrassaan makoisa aamupala!

Ulkona jyrähteli ukkonen ensimmäistä kertaa reissun aikana. Näytti siltä, että kastuisimme heti aamutuimaan Decazevillen kaduilla. Kaupunki itsessään oli mainio kontrasti Conquesin kauniille keskiaikaisille kaduille ja historiaa huokuville rakennuksille. Decazeville nimettiin Napoleon III:n aikaisen ministeri Decazesin mukaan. Decazes sai aikaan Euroopan suurimman avolouhoksen perustamisen paikkakunnalle. Hiiltä louhittiin teollisen vallankumouksen polttoaineeksi. Decazeville kasvoi kaivostoiminnan ja terästeollisuuden laajenemisen myötä. Kun kaivos ehtyi, kaupunki alkoi näivettyä ja asukasmäärä laskea. 1930-luvulta väkimäärä on laskenut noin 15 000 hengestä reiluun 5 000 henkeen. Nykyisin kaupungista huokuu pysähtyneisyys, alakulo ja hiljainen taantuminen. Decazevillen kohtalo oli sama kuin Kemijärvellä Suomessa vuosituhannen taitteen molemmin puolin. Iloinen yllätys pikavisiitillämme oli kaupungin kirkosta löytynyt Gustave Moreaun Kristuksen kärsimyspolkua kuvaava teossarja "Chemie de Croix". Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme karistaa paikkakunnan alakuloisen tunnelman taaksemme vauhdikkaasti taksikyydillä. Huristimme Saint Felixin kirkolle. Samalla livahdimme näppärästi ukkosmyrskyn alta pilvipoutaiseen maalaisidylliin.

Pyhän Felixin kirkon tympanonin Aatami ja Eeva

Pyhän Felixin kirkon oven tympanonissa kuvattiin ihmiskunnan syntiinlankeemus. Eeva poimi omenan käärmeen kidasta. Aatami sen sijaan toimi julkeasti ja poimi hedelmän suoraan Hyvän tiedon puusta. Tai sitten romaanisen tyylin symmetrian kaipuu oli kannustanut taiteilijaa veistämään ompun puun molemmin puolin. Tässäkin kirkossa oli ikkunoissa kauniita lasimaalauksia. Sitten laitettiin vipinää virsuihin. Kuljimme läpi vauraannäköisen omakotitaloalueen. Hyvin hoidetut pihat jäivät pian taakse ja sukelsimme kesäisen vihreälle metsäpolulle. Vastaan tuli kolmen taaperon istuttava kärryjuna. Kaksi aikuista ja yksi tenava pukkasivat vauhtia erikoisen näköiselle kulkuneuvolle. Ohitin joukkion ja vilkaisin taakseni. Juna oli nytkähtänyt liikkeelle ja vauhti kiihtyi koko ajan. Riemukas kiljunta kiiri laajalle alueelle. Ohitimme vanhan hyvin hoidetun hautausmaan. Sen vieressä oli kirkko, joka aiheutti seurueemme jakautumisen loppupäivän ajaksi. Vaimo jäi istumaan penkille kunnantalon pihalle. Tuija ja Liisa suunnistivat katsastamaan kirkon. Itse jatkoin kohti Figeacia.

Polku kulki mukavan loivamäkisen seudun läpi. Se mutkitteli maatilojen reunoja myötäillen, peltojen ja niittyjen halki helposti käveltävänä ja miellyttävänä. Kuljin pitkin tammien muodostamaa kujannetta. Lehvästöt sulkeutuivat pääni päällä yhtenäiseksi katoksi. Kaskaat lempivät äänekkäästi. Reitti siirtyi kapean asfalttitien reunaan. Vihreä traktori puksutti vastaan valtava heinälasti perässään. Sukelsin taas vihreyteen. Ohitin erikoisen ympyränmuotoisen rakennuksen, jossa oli korkea kartionmuotoinen katto. En keksinyt tönön käyttötarkoitusta. Ohitin jonkinlaisen tukiaseman. Rakennuksen pihalla nökötti maston ohella kaksi suurta lautasantennia. Kaksi syvän mustaa hevosta seisoi vierekkäin aitauksessa. Polulla lojui puoliksi syöty omena. Lisää roikkui oksilla pääni yläpuolella. Muutaman askeleen päässä villiaprikooseja nuokkui omilla oksillaan. Sitten vastaan tuli luumupuita. Ajattelin juuri kulkevani paratiisissa, kun aurinko pilkahti esiin pilvien takaa ja hyväili lämpimillä säteillään. Silloin tiesin olevani oikeassa.

Reippaan patikoinnin päätteeksi saavuin Figeacin laitamille. Seurasin reittimerkintöjä kotvan, sitten hoksasin kurkistaa kännykästä majapaikan sijainnin. Palasin takaisin vähän matkaa ja ylitin vanhan kivisillan. Hotelli Le Faubourg odotti joen vastarannalla. Etuovi oli lukossa. Kiersin kulman taakse. Toisessa kerroksessa nainen hääräili siivoushommissa. Polvenkorkuinen vaaleanruskea koira ilmestyi ovelle ja haukahti. Koiran kuono oli leveä kuin leivinuuni. Se murisi uhkaavasti. Tulin kuitenkin huomatuksi. Toisen kerroksen ikkunassa oli pienen hotellin omistaja. Huudeltiin huonevarausasiat englanniksi. Naisväki ilmestyi paikalle. Nautimme kylmät juomat pohjakerroksen ruokailuhuoneessa. Vaaleanruskean koiran kaveri musta koira rellotti lattialla raukeasti selällään ja yritti pyydystää kärpästä hampaisiinsa.

Figeac

Vain kannakkeet ovat jäljellä syntisistä patsaista
Figeacin kirkon etuoven yläpuolella

Majoituimme ja kävimme suihkussa. Köpöttelimme kankein jaloin katsastamaan kaupunkia. Nautimme välipalan kaupungin vanhassa osassa. Terassilla istui toispuolisesti halvautunut muori mustan koiran kanssa. Koiran kaulassa roikkui kaksi tuttia. Muori kiskoi koiran pois baarista ja oli selvästi tunnistanut meidät ulkomaalaisiksi. Rouva lausahti painokkaasti "Good bye". Kapusimme ylös kirkonmäelle. Kiihkoprotestantit 1500-luvulla tai vallankumoukselliset 1700-luvun lopulla olivat repineet kirkon julkisivun patsaat pois. Kirkossa oli reippaasti väritetty Pyhän Jaakon alttari. Kirkon takana bändi koesoitti illan konsertin biisejä. Kirkonmäeltä avautui kaunis näkymä Figeaciin. Tältä paikkakunnalta oli kotoisin Jean-François Champollion, joka loi pohjan modernille egyptologialle ratkaisemalla hieroglyfien arvoituksen Rosettan kiven avulla. Figeacin keskustaan vuonna 2007 avattu Champollion Museum esittelee muinaisen Egyptin ohella kirjoituksen historiaa. Päivätaival kartalla.

6. kävelypäivä, keskiviikko. 12.7. Figeac - Faycelles - Gréalou. 22 km. Aamupalalle kahdeksaksi. Le Faubourgin hilpeät muorit olivat asettaneet tarjolle ainakin kahdeksaa eri sorttista mehua. Normiaamupalasta poiketen aamiaispöydästä löytyi myös hedelmäsalaattia. Makoisa tumma leipä oli paikkakunnan erikoisuus. Hotellikoirat käyskentelivät pohjakerroksen ruokasalissa irrallaan ja kävivät välillä rapsutettavana. Aamu oli erityinen kahdella tavalla. Tämä olisi Tuijan viimeinen aamu Jaakontiellä tällä erää. Menneisyyden matkaoppaamme jatkaisi Keski-Euroopan sota- ja taidehistorian kierrostaan Lillen, Arrasin, Bayeauxin, Bordeaun, San Sebastianin, Guernican, Clermont-Ferranden, Stuttgartin ja Münsterin kautta Mänttään. Aamun toinen erikoisuus oli pohjakerroksen ruokasaliin ilmestyneet Jarmo ja Leena Tampereelta. Pariskunta valmistautui caminoreissunsa ensimmäiseen kävelypäivään. Tauko- ja majapaikoissa oli kummasteltu eksoottista kansalaisuuttamme. Suomalaisia ei kuulemma näkynyt näillä main juuri milloinkaan. Ja siinä nyt vain kökötettiin samassa aamiaispöydässä.

Yksi Le Faubourgin muoreista varasi meille puhelimitse yöpaikan Gréalousta. Sinne olisi matkaa reilut kaksi peninkulmaa. Liikkeelle lähdettiin vasta vähän ennen kymmentä. Taivas oli edelleen pilvessä. Päätin kulkea kolmannen peräkkäisen päivän ilman aurinkovoidetta. Aluksi hipsimme vähän matkaa joenrantaa pitkin, sitten rautatien vieressä. Alkoi puuduttava nousu. Kaksi punamustaa kuoriaista puuhasi asfaltilla lemmekkäästi. Sukelsimme taas vihreään tunneliin. Polun molemmin puolin kohosi rinnan korkeudelle ylettyvä kivimuuri. Se oli kauttaaltaan pehmeän syvänvihreän sammaleen verhoama. Puolentoista kilometrin matkalla nousimme puolentoista sataa metriä ylemmäksi. Ylitimme D802-tien siltaa pitkin. Vähän matkan päässä niityllä nökötti taas yksi erikoinen kivimökki kartion muotoisine kattoineen. Muisteltiin ja arveltiin, että nämä rakennukset saattaisivat liittyä juustonvalmistukseen.

Lähestyimme Faycellesia. Kirkontorni kohosi korkealle puiden ylle. Se näkyi jo kaukaa. Löysimme avoimen ravintolan ja asetuimme terassille. Aurinko paistoi. La Grilladen emäntä suositteli päivän annosta, jonka hyväksyimme siekailematta. On aina kutkuttavaa tilata sellaista, jonka luonteesta ei ole hajuakaan. Aluksi eteemme kannettiin makkaralajitelma. Vallitsi epätietoisuutta siitä, että mitkä kuorista olivat syötäviä. Liisa ei innostunut maalaismakkaroista. Vein kameran akun latautumaan ravintolasalin puolelle. Toinen ruokalaji, ratatouille ison haudutetun possunpalan kera, maistui makoisalle, kun sen päälle ripotteli riittävästi suolaa ja pippuria. Rakennusmiehiä aterioi viereisessä pöydässä. Jarmo ja Leenakin ilmestyivät lounastamaan samaan ravintolaan. Jälkkäriksi pöytään ilmestyi vadelmarahkaa. Ravintolan yhteydessä toimi pieni kauppa. Uloskäynnin yhteydessä oli pari hyllyllistä säilykkeitä, keksejä, rakkolaastareita, keitettyjä munia ja muita vaeltajille tarpeellisia juttuja. Vaimo otti elämänsä ensimmäisen selfien. Faycellesin kirkko oli hauskalla tavalla hunningolla. Köynnökset kiipeilivät sen seinillä. Kaltevilla pinnoilla kasvoi paksuja sammalmattoja. Kellotornissa kasvoi pieni puu.

Faycellesin kirkko

Laskeuduimme kirkonmäeltä polkua pitkin metsään. Puiden lehvästöt torjuivat auringonvaloa niin tehokkaasti, että kuljimme lähes hämärässä keskellä kirkasta päivää. Kaskaat sirittivät äänekkäästi joka puolella. Valtavan kokoinen musta kuoriainen möyri polulla. Kuljimme jyrkänteen alta. Huokoisen kallion läpi kasvaneet puunjuuret roikkuivat ilmassa. Kotvan kuluttua putkahdimme taas päivänvaloon. Polun vieressä kasvoi pieniä hennon violetteja kukkia. Vastaan kipitti vaaleanruskea koira. Se heilutti häntäänsä. Se saattoi meitä vähän matkaa polulla ja palasi sitten läheisen talon pihalle. Köynnökset olivat kiertyneet useimpien puiden, sähköpylväiden ja aidantolppien ympärille. Maatalon tontille rakennettiin uutta pihatietä monen traktorin voimin. Ohitimme pienen lammen ja puikahdimme kapealle kiviselle polulle. Sukelsimme uuteen metsikköön. Ohutrunkoiset puut olivat köynnösten vihreässä syleilyssä. Kaskaat sirittivät raivokkaasti. Tumma pilvi peitti auringon. Tunnelma oli samanaikaisesti mystinen, epätodellinen ja hieman pelottava.

Ohitimme kivitalon rauniot. Kurkistin sisään ikkunasta. Lattialla kasvoi käsivarren vahvuisia lehtipuita. Sitten ohitimme hyvin hoidetun maatilan. Aitauksessa käyskenteli suuria lentokyvyttömiä lintuja. Koirat haukkuivat toisessa aitauksessa. Auton raato ruostui tontin reunalla. Naiset perustivat vessan polun varteen. Kipitin edelle. Kummastelin puunrunkoon tällättyjä pieniä punavalkoisia vempeleitä. Astuin sivuun polulta ja kumarruin katsomaan lähempää. Aluksi en keksinyt niiden tarkoitusta. Vasta kun käännyin ympäri, hoksasin mitä ne olivat. Seisoin niityn päädyssä olevan kulkuaukon kohdalla. Olin kummastellut sähköpaimenen kiinnikkeitä. Sähköaita kiersi koko niityn. Ainoastaan aukko, jossa seisoin, oli avoinna. Kuulin vaimon ja Liisan lähestyvän. Kyyristyin pensaan suojaan ja otin kameran valmiiksi. Kun naiset olivat kohdallani murisin ihan pikkuisen petomaisesti. Vaikutus oli dramaattinen. Vaimo kiljaisi niin, että pikkulinnut kahahtivat lentoon puista. Liisa pomppasi ilmaan muutaman sentin.

Kotvan kuluttua polun vieressä jökötti jämäkkävartinen kasvi. Sillä oli kiukkuisimmat piikit, mitä olin milloinkaan nähnyt. Hiippailin suosiolla polun toiseen reunaan. Nousimme loivaa päällystettyä tietä muutaman talon kylään. Risteyksessä kasvoi luumupuu. Sadosta oli tulossa runsas. Kypsät hedelmät taivuttivat oksia alaspäin. Reitti siirtyi taas vaihteeksi epätasaiselle kalliopinnalle. Määränpään lähestyminen antoi voimia. Aurinko pilkisteli välillä poutapilvien raoista. Saavuimme Gréalouhun vähän ennen kuutta. Risteyksen ylle kivitalojen väliin oli pingotettu viirinaruja. Ne liehuivat ja läpättivät iloisesti. Kyltissä luki "Atelier des Volets Bleus". Nopealiikkeinen ja alituisesti virnistelevä Esther-emäntä komensi jättämään reput eteishuoneeseen. Hän ei halunnut mahdollisten lutikoiden kulkeutuvan makuuhuoneisiin. Välttämättömät tavarat sai ottaa mukaan pienessä korissa. Oli mukava saapua paikkaan, jossa lutikkaongelma otettiin vakavasti. Arvelin nukkuvani seuraavan yön levollisesti. Sitten Esther ilmoitti, että ruokaa ja leimat pyhiinvaelluspasseihin saisi vasta sitten, kun maksut majoituksesta oli hoidettu.

Olimme varautuneet henkisesti siihen, että nukkuisimme seuraavan yön joukkomajoituksessa. Omaa huonetta ei ollut löytynyt käyttöömme Gréalousta. Paikkakunnan hotelli oli täynnä. Alberguyöpyminen oli minulle entuudestaan tuttua Camino de Santiagon ranskalaiselta reitiltä. Liisakin oli edellisellä retkellään vuonna 2010 yöpynyt joukkomajoituksessa. Vaimolle sen sijaan edessä olisi uusi kokemus. Esther pahoitteli, etten voisi seuraavana yönä uinua vaimon vieressä. Ylin rakennuksen kolmesta kerroksesta olisi varattu yksinomaan naisten käyttöön. Sinne pääsi pitkin jyrkkiä narisevia portaita. Vaimon ja Liisan lisäksi siellä yöpyisi neljä ranskatarta. Esther johdatti Pitkänmatkan Kävelijän pieneen kamariin. Siinä oli kaksi osaa, jotka verho erotti toisistaan. Perimmäisessä makuusopessa nukkuisi Frankfurtista kotoisin oleva nuori mies. Miekkonen oli varannut puoli vuotta kävelläkseen kotikaupungistaan Santiagoon. Sveitsistä kotoisin oleva Esther pahoitteli vielä kerran, että joutui erottamaan aviopuolisot näin julmalla tavalla. Katselin mielissäni pientä huonetta, joka oli varattu käyttööni. En kaivannut jaetun makuusalin kuorsausta, yskimistä, yöllisten vessareissujen ovenkolahduksia ja äänettömästi peiton alla laskettujen tuhnujen tuoksahduksia.

Naisten makuusali ylimmässä kerroksessa

Atelier des Volets Bleusin alakerrasta löytyi erillinen huone pyykkäystä varten. Nakkasin alussukat ja paidan pesuvatiin. Oikea pyykinpesuaine tuntui ylellisyydeltä. Nyrkkipyykin jälkeen väänsin vedet vaatteista. Pesuallas vaikutti olevan sopivalla korkeudella. Onnistuin lengauttamaan jalkateräni pesualtaaseen. Seisoin hankalasti yhdellä jalalla ja pesin toisen koiven lämpimällä vedellä. Sitten toistin operaation toisella jalalla huojuen. Muilta osin jättäisin peseytymisen seuraavaan majapaikkaan. Puin puolimärät vaatteet ylleni. Ne kuivaisivat parissa tunnissa ruumiinlämmön ja jäljellä olevan auringonpaisteen vaikutuksesta. Vaimo kipitti pesutupaan. Pelastin paksut vaellussukkani pyykkikuormasta. Ne pestäisiin vasta kotona. Kun kiireisimmät huoltotoimet oli nyt hoidettu, saatoin tarkastella majapaikkaa tarkemmin. Siitä henki 1960-luvun hippihenkisyys. Kaikki oli jotenkin huolettomasti rempallaan. Joka paikassa oli koriste-esineitä. Niitä roikkui seinillä ja kattoparruista. Niitä nökötti ikkunalaudoilla. Niitä seisoi nurkissa ja seinustoilla. Pohjoismainen yksinkertaisuus ja selkeälinjaisuus olivat valovuosien päässä tästä omintakeisesta ja värikkäästä tyylistä. Yläkerrasta Estherin työhuoneesta kantautui haitarimusiikkia. Emäntä hääräili siellä täällä, tuntui olevan joka paikassa yhtä aikaa.

Päivällinen nautittiin pihalla pitkän pöydän ääressä. Koolla oli kolme suomalaista ja neljä ranskalaista sekä runsaslukuinen joukko kärpäsiä. Niitä pörräsi joka puolella. Kasvissosekeitto oli herkullista. Kastoin siihen maalaisleivän palasia. Kun leipä loppui, ryhdyin lusikoimaan soppaa. Juuri kun olin viemässä täyttä lusikallista suuhuni, kärpänen istahti lusikan reunalle. Se juuttui soppaan. Se räpiköi ja viuhtoi siivillään vimmatusti. Ei auttanut. Kärpänen oli jumissa. Ensimmäinen ajatukseni oli paiskata koko lusikallinen kadulle. En kuitenkaan raaskinut tehdä sitä. Keitto oli aivan liian hyvää haaskattavaksi. Poimin kärpäsen lusikasta peukalon ja etusormen väliin, pudotin epäonnisen pörisijän maahan ja jatkoin ateriointia. Sain soppaa toisenkin lautasellisen. Siitä tiesin maailman olevan hyvä ja oikeudenmukainen paikka. Sitten pöytään ilmestyi suuri kulhollinen salaattia. Ensimmäisen kierroksen jälkeen salaattia oli jäljellä kulhossa vielä melkoisesti. Kun kukaan muu ei halunnut sitä, söin sen siekailematta. Pöytään kannettiin pastapaistos. Kokkina toiminut Christian annosteli sitä lautasille. Tässä vaiheessa joku ranskalaisrouvista tuli epähuomiossa nielaisseeksi kärpäsen. Sen seurauksena kvartetti sai varttitunnin kikatushepulin. Välillä hihittely sammui ja kaikki naiset aterioivat näennäisen tyynesti. Kotvan kuluttua joku rouvista alkoi jälleen hihittää hiljaisesti. Toinen ranskatar huomasi hihittäjän ja alkoi myötäillä omalla äänettömällä hekotuksellaan. Samassa kaikki rouvat repesivät hervottomaan hekotukseen ja tilanne karkasi taas käsistä. Yhden ranskattaren oli pakko kääntyä selin jatkamaan ruokailua. Esther kiikutti pöytään marjarahka-annokset. Kukin kaappasi kulhonsa nopeasti ennen kuin kärpäset saivat niistä vihiä. Päivätaival kartalla.

7. kävelypäivä, torstai. 13.7. Gréalou - Cajarc. 11 km. Nukuin makeasti aamuyhdeksään asti. Lampsin laiskasti aamupalalle pohjakerrokseen. Sain alas yhden hilloleivän. Sitten löysin mysliä. Sekoitin siihen jogurttia. Se oli majatalon omaa tuotantoa. Hörppäsin kahvia. Edessä olisi helppo reilun peninkulman taival Cajarciin. Aamutoimien jälkeen kannoin tavarani alas samassa hassussa korissa, jossa olin ne kuljettanut ylös. Ranskattaret olivat jo häipyneet. Ryhdyin työntämään jalkoja vaelluskenkiin. Keltamusta hippiäinen kipitti kengännauhaa pitkin kuin se olisi ollut kilparadalla. Heilautin kenkää ja otus putosi asfaltille selälleen. Se alkoi viuhtoa vimmatusti pikkukoivillaan. Hetken kuluttua se pääsi jaloilleen ja juoksi pois. Naisväki oli ollut lähtövalmiina jo kotvan. Esther yhtyi vaimon ja pikkusiskon hyväntahtoiseen ilonpitoon hitauteni kustannuksella.

Valmiina reissun viimeiseen kävelypäivään

Tien päälle päästiin yhdentoista kieppeissä. Taivas oli edelleen enimmäkseen pilvien peitossa. Punaiset puutarhakukat hehkuivat tienvarressa. Joku oli muurannut pienistä laattakivistä pihalleen miniatyyritalon ja maalannut sen huolella. Hautausmaan mehevässä mullassa kasvoi taivaita hipovia tuijia. Näimme reissun ensimmäisen viinitarhan. Polku nousi ylemmäksi. Äkkiä edessämme avautui ihmeellisen avara maisema. Tuntui kuin olisimme kävelleet maailman katolla. Laaksoja, kukkuloita, viljelyksiä ja niittyjä jatkui silmänkantamattomiin. Etäisyydessä maiseman vihreys sinertyi ja haalistui. Horisontin luona värit olivat kadonneet ja sulautuneet toisiinsa ohuiksi harmaiksi kaistaleiksi. Pilvien varjot lipuivat hitaasti maalaismaiseman poikki. Saavuimme risteykseen. Tien laidassa oli vaatimaton kiviristi. Opaskirjan mukaan se oli lajinsa vanhin edustaja tällä tienoolla.

Tien toisella puolella oli erikoinen kiviasetelma. Osapuilleen neliön muotoinen raskas kivilaatta lepäsi kahden pystykiven varassa. Se oli dolmen, ikivanha pyhä paikka. Samanlaisia on löytynyt runsaasti eri puolilta maailmaa. Laskeuduimme pitkän alamäen kivimuurin vieressä ja ylitimme maantien. Polun varteen oli rakennettu aitaus. Muutama sika pötkötti päikkäreillä puusta ja aaltopellistä väsätyn suojan alla. Niityllä lammaspaimen paimensi satapäistä laumaa koiransa kanssa. En nähnyt tai kuullut minkäänlaista merkkiä, mutta äkkiä koira syöksyi täyteen vauhtiin. Se kiersi lauman ympäri laajassa kaaressa. Paimen lähti liikkeelle kohti niityn päätyä. Lampaisiin tuli vipinää. Ne seurasivat paimenta tiiviinä ryhmänä. Lammaslauma soljui hyvässä järjestyksessä läpi veräjästä ja katosi näkyvistä. Ihastelin koiran ja paimenen saumatonta yhteistyötä.

Dolmen

Ohitin raunioituneen rakennusryhmän. Kivimuurien jäänteitä kohosi siellä täällä. Katot olivat romahtaneet. Joskus kauan sitten tällä paikalla oli sijainnut mahtava maalaiskartano. Polun vieressä kasvavat nokkoset kurottelivat kohti paljaita sääriäni. Saavuin risteykseen, jossa ei näkynyt GR65:n reittiä osoittavia punavalkoisia merkkejä. Astelin kutakin kolmea polkua vähän matkaa. Vasta viimeinen vaihtoehto osoittautui oikeaksi. Sata metriä edettyäni vilkaisin taakseni. Juuri silloin naiset ilmestyivät risteykseen. Heilautin kättäni oikean suunnan merkiksi ja jatkoin taivalta. Polku alkoi laskeutua alemmaksi. Punaruskeita lehmiä käyskenteli laitumella. Kotvan kuluttua saavuin mainiolle näköalapaikalle. Seisoin rinteen harjalla Lot-joen laakson pohjoispuolella. Kaukana alhaalla näin pienen Cajarcin kaupungin rakennukset ja niitä ympäröivät viljelykset. Otin muutaman valokuvan. Samalla olin tuskallisen tietoinen siitä, että edessä avautuva näkymä latistuisi ja kadottaisi sielunsa valokuvaan ahdettuna. Näin kaunista maisemaa on katsottava paikan päällä. Naiset saapuivat paikalle ja alkoivat ahtaa maisemaa kameroihinsa.

Cajarc

Polku laskeutui vinosti rinnettä alas Cajarciin. Irtokivet tekivät kulkemisen hankalaksi. Massiivinen kallionkieleke ulottui miltei polun yläpuolelle. Hieman lähempänä näytti siltä kuin kallio saattaisi minä hetkenä hyvänsä sortua kulkijan niskaan. Sitten käsitin, että kallionkieleke olikin itse asiassa suuren luolan katto. Onkalo oli laajimmillaan suuaukon kohdalla. Korkeutta oli parisenkymmentä metriä ja leveyttä monta kertaa enemmän. Astelin varovasti syvemmälle onkaloon. Lattia oli melko tasainen. Siinä kasvoi sammalta, heinää ja jokunen pieni pensas. Niskaani putosi vesipisara. Katsoin ylös. Katosta kasvoi alaspäin katkaistun puunrungon näköinen stalaktiitti. Se oli osin sammaleen peittämä. Siitä tipahteli vettä muutaman sekunnin välein. Lattiassa stalaktiitin alapuolella nökötti surkea stalagmiitin alku. Se yritti kasvaa korkeammaksi putoavan veden tuomista niukoista rakennusaineista. Toistaiseksi luolan pohjalla oli vain lätsähtäneen jalkapallon kokoinen kumpu. Nyt kun tiesin mitä katsoa, erotin luolan katossa ja lattiassa joukoittain pieniä tippukivimuodostelmia. Pääsin kohtaan, jossa katto kaartui jyrkästi ja yhtyi lattiaan. Katselin ympärilleni. Oli helppo kuvitella, miten kivikauden metsästäjäkeräilijät ovat täällä hääräilleet. Otin useita valokuvia. Myöhemmin yhdessä valokuvassa erottui selvä ihmisen kädenjälki. Joku oli kastanut kätensä väriaineeseen ja tällännyt sen sitten luolan kiviseen seinään.

Luolan suuaukko oli korkea. Taustalla seisova Liisa
vaikuttaa varsin pieneltä.

Laskeuduimme lopun matkan Cajarciin. Nautimme parhaillaan lounassalaatteja Le Presidentissa, kun Esther ilmestyi paikalle. Edellisen majapaikan emäntämme siemaili kahvia frankfurtilaisen pitkän matkan kävelijän kanssa. Hetken kuluttua seuraan liittyi vanhempi herra, joka suhtautui Estheriin varsin tuttavallisesti. Miehellä oli mukanaan kaksi samanlaista koria, joilla olimme kuskanneet kamppeitamme Atelier des Volets Bleusin ala- ja yläkerran välillä. Päättelimme, että vanhempi herra oli Estherin ranskalainen puoliso, josta oli ollut edellisenä päivänä puhetta. Le Presidenten paperisessa pöytäliinassa oli paikkakunnan kartta. Sen avulla seuraava majapaikka löytyi helposti. Hotel Restaurant La Peyrade osoittautui mukavaksi ja siistiksi paikaksi. Aioin pyykätä, mutta lavuaarista puuttui tulppa. Mahtavaa! Kipitin voitonriemuisena repun luo. Kaivoin esiin mustan kumitulpan, jonka olin ostanut ennen reissua juuri tällaista tilannetta varten. Tulppa sopi pesualtaan vedenpoistoaukkoon kuin nakutettu. Pyykkäsin omat ja naisväen vaatteet.

La Peyraden terassilla murkinaa odottelemassa

Omistajapariskunnan mies puuhasi enimmäkseen keittiössä. Rouva hääräili siellä täällä, piti kokonaisuuden kasassa, kuten naisilla on tapana. Makoisan päivällisen jälkeen naisväki pistäytyi vielä Cajarcin keskustassa katsomassa Ranskan kansallispäivää edeltäviä juhlallisuuksia. Rummut paukkuivat. Torvet törähtelivät. Lapset marssivat kulkueessa ja kantoivat kepin nokassa paperilyhtyjä. Juhla huipentui näyttävään ilotulitukseen. Itse syvennyin kirjaamaan muistiin päivän sattumuksia ja vaikutelmia. Näytin isännälle valokuvan aikaisemmin päivällä näkemästämme kivipyhätöstä. Miekkonen tiesi heti mistä on kysymys. Dolmen oli kuulemma paikka, johon muinaiset kelttipapit vetäytyivät meditoimaan. Kivenlohkareet on aseteltu huolella valittuihin paikkoihin tietyllä tavalla siten, että maan ja avaruuden energiat kohtaavat. Yhdistyvät energiavirrat tarjoavat kiven koloon ryömivälle niin mahtavan mystisen voiman leimahduksen, että vahat lentävät korvista. Päivätaival kartalla.

Epilogi. Perjantai 14.7. Cajarc - Saint-Cirq-Lapopie - Cahors - Toulouse. Jätimme Cajarcin taaksemme, kun Bastiljin valtauksesta oli kulunut tasan 228 vuotta. Hyppäsimme onnikkaan. Köröttelimme Lot-joen laakson pohjoisrantaa pitkin. Tie oli kapea ja mutkainen. Välillä piti pysähtyä ja päästää vastaan tuleva auto ohi. Oikealla puolen kohosi jyrkkä kallioseinämä. Kylien kohdalla tieura oli louhittu niin leveäksi, että pienten talojen rakentaminen tien oikeaan laitaan oli onnistunut. Näytti siltä, että monen talon takaseinä oli kiinni kalliossa. Olivatkohan asukkaat laajentaneet asumuksiaan vuoren sisään? Tien vasemmalla puolen oli jyrkkä pudotus ja kaunis näkymä vehmaaseen jokilaaksoon. Parinkymmenen minuutin kuluttua kuljettaja pysäytti bussin ja viittilöi kävelyohjeet Saint-Cirq-Lapopiehin. Esther oli suositellut paikkakunnalla pistäytymistä. Kävelyn jatkaminen olisi aiheuttanut kalliin ja hankalan matkustamisen monella eri kyydillä. Oli ollut kätevämpää päättää taivallus tällä erää Cajarciin. Sinne olisi myöhemmin helppo palata Cahorsin kautta ensin junalla ja sitten linja-autolla.

Saint-Cirq-Lapopie

Aurinko paistoi vaihteeksi kuumasti niskaamme. Kävelimme muutaman sadan metrin matkan pitkälle kapealle sillalle. Siinä mahtui ajamaan vain yhteen suuntaan kerrallaan. Jalankulkijoille oli varattu kapea kujanne. Autot hurahtelivat ohi epämiellyttävän läheltä. Sillan jälkeen alkoi uuvuttava nousu Saint-Cirq-Lapopiehin. Pieni kaupunki on rakennettu mäen rinteelle. Paikkakunnan sisäiset korkeuserot ovat samaa luokkaa kuin muutama päivä sitten Conquesissa. Ohitimme monenlaisia erikoisliikkeitä. Käsitöitä, vaatteita, keramiikkaa ja käsintehtyjä herkkuja kaupiteltiin pienissä viehättävissä puodeissa. Ohitimme taiteilijan ateljeen ja taiteilijoiden residenssin. Vaimo kipitti korukauppaan hankkimaan uudet korvakorut. Levähdimme tovin terassilla siemaillen kylmiä juomia. Pyöräilijöitä oli vintannut ylös kaupunkiin sankoin joukoin. Vartalonmyötäisiin haalareihin pukeutuneet fillaristit olivat vallanneet suuren osan niukoista pöytäpaikoista. Katsastimme Saint-Cirq-Lapopien kirkon. Kurkistimme linnan vankityrmään ja kapusimme sitten linnantorniin. Sieltä avautui jälleen huikea näköala uudesta kulmasta Lot-joen laaksoon. Lähdimme lampsimaan hitaasti alas. Matkalla alas söimme makoisat lounaat. Matkustimme bussilla Cahorsiin, mistä jatkoimme junalla Toulouseen. Majoituimme Residence Metropoleen, aivan kaupungin keskustaan.

Lauantaina heräsimme myöhään. Kävin hakemassa aamupalatarpeet viereisestä kauppahallista. Myyntikojuja ja vitriineitä kohosi valtavassa hallissa vieri vieressä. Kalaa, äyriäisiä, rapuja, mustekaloja, lihaa, juustoja, viinejä, piiraita, hedelmiä, juureksia, säilykkeitä, leivoksia, kakkuja, leipiä ja monenlaisia valmiita pikkupurtavia myytiin pienissä ja suurissa myyntipisteissä. Kauppahallissa oli tungosta kuin Tuiran asemalla. Ostin aamupalapöytään pieniä juustolla täytettyjä paprikoita, kapriksella täytettyjä suuria vihreitä oliiveja, muutamia erilaisia piirakoita, palan juustoa, kirsikoita ja appelsiineja. Naisväki popsi nurkumatta aamiaisen, vaikka ruisleipä, jogurtti ja tee olivatkin jääneet hankkimatta. Päivemmällä teimme kävelykierroksen kaupungilla. Jakobiinien kirkko teki vaikutuksen goottilaisella mahtavuudellaan. Kirkon yhteyteen oli rakennettu kaunis puutarha. Sunnuntaina Lufthansa lennätti meidät kotiin.

Matka jatkui 2018 Cajarcista Moissaciin.