sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Koitelinkoski

Pari vuotta aikaisemmin olin yrittänyt patikoida Oulusta Haukiputaalle ja sieltä Kiimingin kautta takaisin Ouluun. Tuolloin olin hyytynyt noin 47 km kohdalla eli O.Jauhiaisen taidemuseon jälkeen. Nyt ajattelin tallustella saman reitin toisin päin. Ehkä vastapäivään kiertäminen olisi kepeämpää?

Aamulla sää oli pilvinen, lämpöä reilut parikymmentä astetta. Herätys klo 6.30 ja matkaan puoli kahdeksalta. Tiet olivat autioita, vain muutama hyttynen piti seuraa. Suuntasin Oulusta Kuusamoon johtavalle valtatie 20:lle. Kiiminkiin asti pääsisi kulkemaan pitkin hyväkuntoista kevyenliikenteen väylää. Ensimmäisen kahvitauon pidin Jäälin Shellillä.

Koitelinkoski 
Heti lepotauon jälkeen oli tieviitta, jossa luki ”Koitelinkoski”. Päätin jättää Oulu-Kiiminki-Haukipudas-Oulu -haasteen sikseen ja käydä sen sijaan vilkaisemassa Oulun seudun kauneinta koskimaisemaa. Kulkualusta muuttui soratieksi ja virkistävä sadekuuro ryöpsähti taivaalta Pitkänmatkan Kävelijän niskaan. Varvasosastolta tuli ilmoitus, että siellä on liian ahdasta.


Kahvila "Tunnelmatupa"
Koitelinkosken alue (kartta) oli muuttunut hyvään suuntaan muutaman vuoden takaisesta visiitistä. Yleisvaikutelma on erinomaisen siisti. Koskenpartaalla on nyt useita nuotiopaikkoja, ulkohuoneet, kävelyreittejä, lasten leikkipuisto, kuntoilupaikka ja tapahtumalava. Pari koltiaista heitteli virveliä rannalla ja muitakin kalamiehiä näkyi siellä täällä. Suunnistin Tunnelmatupa -nimiseen kahvilaan, missä oli mukava istahtaa lepuuttamaan jalkoja.

Koitelissa joki virtaa kolmessa väylässä kallioperästä kohoavien saarten lomitse. Saaret on yhdistetty toisiinsa silloilla, joista ensimmäinen rakennettiin vuonna 1955. Kivenheiton päässä koskialueen alapuolella on Koitelin residenssi, joka on vuokrattavissa erilaisten tilaisuuksien järjestämiseen ympäri vuoden.

Vajaan puolentunnin ajomatkan päässä Oulusta sijaitseva koskialue soveltuu monenlaiseen seikkailu- ja elämysmatkailuun. Esimerkiksi Backwood Action järjestää alueella melontakursseja, luontoliikuntaa, koskenlaskua ja kalastusta, vuokraa maastopyöriä sekä myy kalastuslupia Kiiminkijoelle.



Koskialue on lähes luonnontilassa ja sillä on mittaa yli kolme kilometriä. 1500-luvun lopulta lähtien Myllysaarta ja Tulisaarta käytettiin tilapäisinä hautausmaina. Koitelinkoskella toimi oululaisten kauppiaiden omistama sahalaitos vuodesta 1783 vuoteen 1913.

Köpöttelin alueella sinne tänne. Nuotiopaikoilla retkeilijät paistoivat makkaroita. Nälkä alkoi kurnia. Juttelin kotvasen eläkeläispariskunnan kanssa. Eivät tarjonneet makkaraa. Kaivoin repusta meetvursti-juusto-ruisleivän. Se oli vielä kohmeessa. Olin illalla laittanut pienen virvoitusjuomatölkin pakkaseen yhdessä leivän kanssa. Aamulla olin työntänyt molemmat villasukan sisään ja pakannut repun uumeniin.

Sielu ja ruumis virkistyneinä jatkoin patikointia kohti Kiimingin keskustaa, jonne Koitelinkoskelta pääsee mukavasti pyörätietä pitkin. Kiimingin ABC-huoltoasemalla hörppäsin kupillisen kahvia, popsin jäätelön, latasin kännykän akun ja kävin vessassa riisumassa toiset sukat pois. Olin palannut alkuperäiseen suunnitelmaan eli jatkaisin kohti Haukipudasta ja Oulua niin pitkälle kuin jaksaisin.

Poikkesin vilkaisemaan Kiimingin kirkkoa ja aloin sitten lampsia pitkin Kiiminkijokea seurailevaa seututietä No. 848. Aurinko tuli esiin. Sukkien vähentäminen oli ollut oikea temppu. Jalat toimivat taas moitteettomasti. Noin 37 kilometrin kohdalla etukäteen kaavailemani taukopaikka eli Alakylän K-kauppa olikin pistänyt ovet säppiin jo yhdeltä iltapäivällä. Istahdin linja-autopysäkin katokseen ja mutustelin pussillisen perunalastuja.

Kiiminkijoki


Kurkistin pensaiden ja puiden välistä ja näin tien vieressä virtaavan Kiiminkijoen. Kaivoin repun uumenista ja villasukan sisältä juomatölkin. Se oli vielä jääriitteessä, joten jätin sen vielä joksikin aikaa sulamaan repun sivutaskuun. Lähestyessäni Haukiväylän risteystä taitetut kilometrit alkoivat tuntua oikeassa polvessa sillä tavalla, että päätin soittaa kyydin kotiin. Matkamittarissa vajaa 46 kilometriä. Kaksi vuotta myöhemmin onnistuin lopulta patikoimaan Oulu-Kiiminki-Haukipudas-Oulu -kolmion, kun olin hankkinut oikeanlaisen apuvälineen.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Loutro - Agia Roumeli 4.6.2013

Kesän aluksi Pitkänmatkan Kävelijä pistäytyi Kreetalla samoissa maisemissa kuin pari vuotta aikaisemmin. Tällä kertaa reissussa oltiin isommalla porukalla, päätarkoituksena oli lorvailu ja herkuttelu. Muutamana päivänä tarjoutui kuitenkin mahdollisuus pieneen patikkaretkeen. Kulkusuunta oli idästä länteen.

Loutron kylä. Täältä lähdettiin patikoimaan.
Kukkulalla Loutron länsipuolella on venetsialaisten rakentaman linnan rauniot.

Osaan kylistä ei ole tieyhteyttä. Kuljetukset hoidetaan laivalla ja eläinvoimin.
Näin käy tällä E4-reitillä helposti. Polku (ruskea viiru) kulkee tuolla
alhaalla ja patikoija on jyrkän louhikkoisen rinteen harjalla. Liuskeiset kivet
olivat jämäkästi paikoillaan, joten laskeutuminen ei kuitenkaan ollut kovin
vaikeaa. Alhaalla näkyy uimaranta ja sen yläpuolella terassibaari.
Vuohia tuli vastaan joka käänteessä. Niiden menoa katsellessa tuntee itsensä
erinomaisen kömpelöksi.
Polku erottuu maastossa vaihtelevasti ja harhautuminen on helppoa. Reitti on
merkitty mm. kuvassa näkyvällä keltamustalla tunnuksella. Kulkijat ovat
täydentäneet merkintöjä kasaamalla kivistä pieniä kekoja, joita onkin paljon
tiheämmässä kuin virallisia reittimerkkejä.
Suurin osa seurueesta seilasi Loutrosta Agia Roumeliin Samaria I -laivalla.
Merenkäynti oli sen verran navakkaa, että keula pärskäytti välillä komeat kuohut.
Polku kulki välillä melko vaarallisista paikoista. Tämän takia reittiä ei voi suositella
kovin pienille kulkijoille. Horisontissa törröttää mustakeltainen metalliputki eli kolmas
konsti E4-reitin merkitsemisessä.
Aurinko porotti koko päivän lähes pilvettömältä taivaalta. Lämpöä oli
kolmisenkymmentä astetta. Viritin lippalakin alle huivin, joka suojasi
oivallisesti niskan ja korvat.
Autiolle rannalle oli pykätty kolho kappeli. Sen vieressä oli baari täynnä
saksalaisia reippailijoita.
Tämä ranta oli raskas kävellä. Kivien alla on hienoa hiekkaa,
joka antaa periksi ja joka askel luistaa johonkin suuntaa.
Määränpää häämöttää. Agia Roumeli löytyy tuon kivisen niemen takana.
Samaria I on parhaillaan rantautumassa kylän laituriin.
Agia Roumelin kylä on Samarian rotkon alapäässä.
Majoittauduimme vanhan mummon emännöimään pikku hotelliin. Yksi yö maksoi
25 euroa, ilman kuittia.
Hotellin pihalla hoksattiin toisen rauniolinnan silhuetti kukkulan laella. Läheisen
ravintolan omistaja kertoi, että sinne kipaisee puolessa tunnissa. Siis matkaan.
Polku kiemurteli rinteessä edestakaisin. Agia Roumeli alhaalla, Afrikka jossain
horisontin takana.
Olin varustautunut pienellä taskukokoisella kaukoputkella. Sillä oli hauska tiirailla
Agia Roumelin elämää. Etäällä erottui jokin saari.
Kukkulan laella vesi maistui. Aikaa kapuamiseen meni kolme varttia.
Agia Roumelin linna oli yhtä kehnossa kunnossa kuin Loutronkin. Linnat olivat
osa Kreetan etelärannikkoa merirosvoilta suojannutta linnoistusketjua. Niistä oli
näköyhteys toisiinsa ja viestintä hoidettiin peilien avulla.
Vain muurit olivat pystyssä. Katto ja välipohjat olivat romahtaneet. Kuopus
tuumi, että täällä olisi hyvä olla piilosilla.
Kun äitimuori ei ollut paikalla, saatiin kiipeillä rauhassa.

Myös Samarian rotkoon tehtiin pieni patikkaretki. Alkupää on helppokulkuista.
Samarian rotkossa tunsi pienuutensa.
Agia Roumelista matkaa jatkettiin Neptunella, joka keikkui reippaasti.
Onneksi oli muistettu ottaa matkapahoinvointilääkkeet.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Villafranca del Bierzo – Santiago de Compostela 2.3.-9.3.2013

Prologi: kaksi vuotta aikaisemmin olimme aloittaneet patikoinnin Saint-Jean-Pied-de-Portista. Matkaa oli taitettu noin viikon pätkissä talvi- ja kesälomilla. Edellisellä kerralla olimme päässeet jo melko lähelle määränpäätä, Villafranca del Bierzoon.

Reitin varrella oli ollut jylhiä vuoria, raikkaita havumetsiä, puuduttavan tasaista mesetaa ja pölyisiä pensaikkoja. Olimme kävelleet läpi harmaiden teollisuusalueiden, mutta myös pitkin ikivanhoja polkuja, ylittäneet roomalaisten rakentamia holvisiltoja ja ohittaneet keskiaikaisia katedraaleja ja idyllisiä maalaiskyliä. Säät olivat suosineet, ainuttakaan sadepäivää ei ollut vielä sattunut kohdalle. Tämän reissun tavoitteena oli vihdoin päästä Santiago de Compostelaan.

Finnair lennätti Madridin kautta Santiago de Compostelan lentokentälle, jonne saavuimme puolen yön kieppeillä. Hotel Avenida sijaitsi vain kivenheiton päässä katedraalista, jonka torneja yritimme olla vilkuilematta ennenaikaisesti. Nostin eväät hotellihuoneen parvekkeelle yöksi ja rojahdin sänkyyn.

Villafranca del Bierzo
1. kävelypäivä. 2.3. Villafranca del Bierzo – Trabadelo. Aamiaisen jälkeen selvisi, että ensimmäinen linja-auto kävelyn aloituspaikkaan eli Villafranca del Bierzoon lähtisi jo parin minuutin kuluttua ja toinen vasta illalla. Ensimmäiseen ei ennättäisi ja jälkimmäinen olisi turkasen myöhään. Olisi ollut pieni vaiva kysäistä bussiaikatauluista edellisiltana hotellin respasta… Taksisuhari ehdotti matkan hinnaksi 220 euroa, mutta tyytyi 200 euroon eli noin euroon per kilometri.

Villafranca del Bierzo kylpi iltapäivän kevätauringossa. Kaupunki sijaitsee Valcarce ja Burbia -jokien yhtymäkohdassa ja on alun perin rakentunut nauhana Caminon varrelle. Keskiajalla hyvä sijainti houkutteli kauppiaita ympäri Eurooppaa. 1100-luvun keskivaiheilla jopa puolet asukkaista oli muita kuin espanjalaisia. Villafranca del Bierzossa on useita historiallisia rakennuksia, mm. Pyhän Jaakobin, Pyhän Fransiskuksen, Pyhän Nikolauksen sekä Neitsyt Marian kirkot.

Neitsyt Marialle omistettu kirkko, Villafranca del Bierzo

Vahvistimme itseämme pizzoilla ja laittauduimme taipaleelle. Lämpömittari näytti +16 astetta. Lehtipuut olivat talven jäljiltä vielä ilkosillaan, omenapuut kukkivat. Onnellisia kanoja kotkotti joenpenkalla. Caminon reitti kulki laakson pohjalla. Maantieliikenne virtasi yläilmoissa huikean korkeita siltarakennelmia pitkin. Tunnin patikoinnin jälkeen levähdimme kahvikupillisen verran Perejen kylässä.

Toisen tunteroisen käveltyämme saavuimme päivän tavoitteeseen eli Trabadeloon. Matkaa Villafranca del Bierzosta Trabadeloon oli vain 12 kilometriä, joka olikin sopiva verryttelylenkki seuraavia päiviä ajatellen. Edellisellä caminolla sisarukset olivat Villafranca del Bierzosta käsin tehneet tiedusteluretken paikkakunnalle ja löytäneet mukavan Bar-Pension El Puente Peregrinon, jota kohti nyt suuntasimme yösijan toivossa. Ovi oli kuitenkin lukossa. Pulleva eukko taapersi ohi, sanoi paikan olevan kiinni. Myös kylän kauppa oli kiinni. Alkoi hämärtää. Vilutti.

Vaihtoehtoja pohtiessamme auto karautti El Puente Peregrinon pihaan. Pariskunta kömpi autosta ruokaostosten kanssa ja kertoi, että majatalo oli avannut ovensa edellisenä päivänä. Sattuipa sopivasti. Pienen hostellin yläkerrassa oli kolme kahden hengen huonetta, alakerrassa mukava ruokailutila, takka ja kissa. Valtasimme kaksi huonetta. Kussakin huoneessa oli säädettävät lämpöpatterit ja pesualtaat.

Herra Santiago mainion majatalonsa edustalla

Kurpitsa-purjo-sipuli-
valkosipulikeittoa
Majatalon isäntä oli kotoisin läheisestä Cacabeloksen kaupungista, jonka olimme ohittaneet elokuun caminolla. Emäntä oli kotoisin Rotterdamista. Iltapalaksi tarjoiltiin chilillä maustettua kasviskeittoa. Samalla ostin juustoa seuraavan päivän eväsleipien väliin, margariinirasian sain lainaksi. Majatalon isäntä, jonka nimi oli Santiago, oli edellisenä vuonna ahnehtinut 176 kilometrin matkan Trabadelosta Santiago de Compostelaan neljässä päivässä, osapuilleen 44 kilometriä päivässä. Oli kuulemma kestänyt pari kuukautta toipua rasituksesta.

Herra Santiago osoittautui erinomaisen puheliaaksi, maailman asioita seuraavaksi ja pohtivaksi korpifilosofiksi. Hänen tulkintansa mukaan pohjoiset kansat, kuten suomalaiset, ovat sosiaalisempia kuin eteläiset, esimerkiksi espanjalaiset, joiden jatkuva lörpöttely on itse asiassa eräänlainen hämäävä pintatason ilmiö. Illallisen aikana käsiteltiin myös lasten liian pitkiä kesälomia, fiestojen vaikutusta kansantalouteen, Espanjan hallinnon byrokraattisuutta ja korruptiota sekä teollisesti tuotetun lihan syömisen epäeettisyyttä.

2. Kävelypäivä 3.3. Trabadelo-Alto de Poio. Aamulla muistin, että olimme tällä reissulla ottaneet hoitaaksemme erään tehtävän. Ohutpohjakengistä tunnettu Feelmax oli postittanut meille erän varvassukkia, joiden toimivuutta caminolla olimme luvanneet testata. Varvassukka muistuttaa hansikasta, jokaiselle varpaalle on oma pieni osasto. Varvassukkien ideana on eristää varpaat toisistaan, jolloin hikoilu ja hankaus vähenevät. Kaivoin varvassukat esiin repusta ja aloimme äheltää niitä jalkoihin. Varsinkin naisten oli aluksi hankala saada varpaita osumaan oikeisiin koloihin.

Cafe con leche ja pitkulainen hillolla silattu paahdettu sämpylä kuuluivat majoituksen hintaan. Päivän tavoitteeksi asetimme 28 kilometrin päässä sijaitsevan Alto de Poion. Päivän aikana kivuttaisiin lähes 750 metriä ylemmäs Kantabrian vuorille. Tien päälle lähdimme laiskasti vasta yhdeksän jälkeen, mikä iltapuolella tulisi lisäämään matkantekoon oman sävynsä.

Reilun tunnin kuluttua saavuimme Ambasmestas -kylään, johon jäimme kahvitauolle ja puimaan ensivaikutelmia varvassukista. Sisarukset olivat ensimmäisenä päivänä käyttäneet vain vaellussukkia, mutta varvassukat olivat aamulla mahtuneet niiden alle ja ensituntuma oli myönteinen. Varvassukat asettuvat hyvin tiiviisti jalkaterän ympärille ja ne erottuivat selkeästi paksumman vaellussukan sisällä. Oma kokemukseni oli, että vaellussukka ja vaelluskenkä muodostavat parivaljakon ja vastaavasti varvassukka ja jalkaterä ovat naimisissa keskenään. Varvassukka toimii ikään kuin jalkaterää vahvistavana ja suojaavana ekstranahkana.



Ohitimme Vega de Valcarcen kylän. Ylhäällä kukkulan huipulla siinsi raunioituneen linnan silhuetti. Kukko ja kanat tepastelivat tienvieressä olevan talon pihanurmella. Taivas oli lähes pilvetön, mutta aurinko ei lämmittänyt. Edellisten maaliskuisten caminoiden kokemuksista viisastuneena olin ottanut mukaan oikeat hanskat. Sulamisvesiä lirisi alas tietä reunustavilta rinteiltä. Lammaslauma nyhti keväisen vihreää ruohoa.

Ruitelán ja Las Herrerías jäivät taakse, Hospital Inglésissä pidimme lepotauon. Tie alkoi nousta jyrkemmin. Selässäni oli uusi reppu, jota olin testannut kotimaassa vain pikaisesti ennen caminoa. Kiinnittäessäni rinnan yli kulkevaa hihnaa hoksasin erikoisen rakenteen. Nostin muovisen kappaleen huulilleni ja puhalsin. Kimeä ujellus pääsi ilmoille. Salpaan oli rakennettu Pilli!



La Faban kylä oli rankan nousun päässä ja huurteinen olisi maistunut, mutta kaikki paikat olivat kiinni. Yksinäinen vanha maajussi ohjasti kantturaa navettaan. Sisarukset jäivät mutustelemaan ruisleipiä polun varteen. Minä jatkoin hidasta könyämistä ylöspäin pitkin kivistä polkua. Tuuli kävi sitä navakammaksi, mitä ylemmäksi pääsin. Vilkaisin taakseni. Vuorten ja laaksojen täyttämä maisema oli kuin postikortista.


Lähestyessäni Laguna de Castillaa näin lunta ensimmäisen kerran tällä reissulla. Bar Albergue La Escuelan edustalla istuskeli muutama pyhiinvaeltaja, jotka olivat ohittaneet Pitkänmatkan Kävelijän jokin aika sitten pitkässä nousussa. Pari isoa koiraa tuli tarkistamaan, ketä pihalla liikkui. Istuskelijat jatkoivat matkaa ja sisarukset tupsahtivat paikalle kulman takaa. Kotvan kuluttua vastapäisestä talosta tulla löntysti mies ja nainen, jotka avasivat kahvilan. Kyltti seinällä kielsi ottamasta kenkiä jalasta. Omistajat eivät olleet ensimmäistä kertaa pappia kyytimässä.

Galicia
Vähän ennen O Cebreiroa astuimme Galiciaan, joka on Espanjan läntisin itsehallintoalue Atlantin rannikolla. Sen rajanaapureita ovat idässä Asturia ja Kastilia ja León sekä etelässä Portugali. Vehreiden maisemiensa vuoksi Galiciaa kutsutaan Vihreäksi Espanjaksi. Alueen rehevä kasvillisuus selittyy Atlantin läheisyydellä. Talvella voi sataa monta kuukautta ilman taukoa ja säät ovat ympäri vuoden oikukkaita.

Galician itsehallintoalueella on oma kieli, galego. Tässä entisessä kuningaskunnassa on edelleen pieni itsenäisyysmielinen vähemmistö, mutta valtaosa väestöstä tyytyy olemaan osa Espanjaa. Atlantin läheisyys on vaikuttanut paikalliseen ruokakulttuuriin. Keitetty meritursas "polbo á feira" on kampasimukoiden ohella galicialaisen keittiön erikoisuuksia. Mustekalamurkinoihin erikoistuneita ravintoloita kutsutaan pulperioiksi.

O Cebreirossa oli jo rutkasti lunta. Paikalliset viettivät sapattia lumisodan merkeissä. Paikkakunnalla näkyi muutamia entisöityjä palloza -rakennuksia, jotka ovat kelttiläistä alkuperää Rooman valtaa edeltävältä ajalta. Pallozan kiviset seinät muodostavat ympyrän tai soikion, jonka päällä nököttää rukiin korsista rakennettu hauskan näköinen katto. Samankaltaisia rakennuksia pystytettiin rautakaudella myös Brittein saarilla.

Palloza
Hörppäsimme kahvia ja jatkoimme matkaa. Alkoi näyttää siltä, ettemme ehkä ennättäisi valoisan aikana Alto de Poioon. Muutaman kilometrin päässä sijaitseva Liñares ja siitä edelleen muutaman kilometrin päässä sijaitseva Hospital de la Condela olivat kuolleita kyliä tähän aikaan vuodesta. Aurinko alkoi painua horisonttiin ja samalla naisten askelten tahti alkoi kiihtyä. Vaimo oli jättänyt taskulampun kotiin ja Tuijan lampun valoteho oli surkea. Kaivoin valaisimeni taskusta ja kiinnitin sen lippalakin lippaan.

Santiago oli aamulla varoittanut, että viimeinen nousuosuus Alto de Poiolle olisi uuvuttava. Keltaiset nuolet ohjasivat kulun maantieltä pienelle polulle. Tässä vaiheessa ilman taskulamppua ei enää voinut edetä. Pimeällä polulla oli vuorotellen lunta, lätäköitä ja savivelliä. Puiden oksat raapivat kylkiä. Naiset olivat kipittäneet kauas edelleni. Toisinaan kuulin jotain tai näin himmeän valontuikahduksen.

Eteeni ilmestyi talon seinä. Sitten iso koira ilmestyi varjoista tielle ja jäi katselemaan kulkuani silmät kiiluen. Olin enemmän kuin tyytyväinen omaan Olight S10 Baton -valaisimeeni, jonka olin hankkinut juuri ennen reissua. Kotona olin verrannut peukalonkokoisen Olight S10 Batonin ja vanhan kyynärvarren kokoisen Magliten valotehoja. Pikkuinen oli päihittänyt ison kirkkaasti. Nyt hankalassa maastossa rämpiessäni pärjäsin medium -teholla. Käytin kirkkainta valoa vain silloin, kun polku haarautui tai oli joku muu eksymisen mahdollisuus.

Olight S10 Baton
Lopulta tupsahdin pensaikosta majatalon pihalle, missä naisväki jo odotteli. Tuija oli varma, että polun varrella oli vaaninut kiiluvasilmäisiä villisikoja. Naiset kertoivat nähneensä liikkumiseni pimeässä hyvin paitsi otsalampun, myös punaisena hohtavan perävaloni ansiosta, joka oli pilkahdellut polunmutkissa. Olin käyttänyt reppuun ripustamaani Nite Ize SpotLit -valoa tarpoessani hämärässä tienvartta pitkin ja unohtanut sammuttaa sen polulle siirtyessäni. Molemmat valaisimet olin löytänyt Valostore.fi -verkkokaupasta.

Albergue del Puerto, jännittävä
majatalo aamulla kuvattuna
Majoituimme Albergue del Puerton kylmiin huoneisiin. Olimme melko korkealla, 1313 metrissä. Suihkusta tuli vain pieni noro kylmää vettä. Illallisen aluksi tarjoiltiin maittavaa minestrone -tyyppistä keittoa ja vaaleaa leipää. Sitten pöytään ilmestyi laakea tarjotin, joka oli lastattu täyteen sekalaista sotkua. Enimmäkseen siinä taisi olla possun luita, läskiä ja nahkaa. Majatalon vanha emäntä selitti tohkeissaan, että kyseessä on erittäin maittava paikallinen erikoisuus. Murkina oli tosiaankin… hmm… aivan erilaista kuin kotopuolessa. Onneksi jälkiruoaksi tarjoiltiin reilu pala maukasta Tarta de Santiagoa eli Pyhän Jaakon torttua.

Paikallinen herkku
Etsiessämme luu-läski-nahkakasasta lihanpalasia kylän ukkoja kokoontui pelaamaan korttia viereiseen pöytään. Televisiossa kerrottiin, että paikallinen Danny oli siirtynyt enkelikuoroon ja näytettiin otteita ilmeisen suositun esiintyjän uran varrelta. Aterian jälkeen kömmimme yläkertaan. Portaikkoon oli varastoitu jos jonkinmoista roinaa, mm. työkaluja, vanha sähkömoottori, liinavaatteita ja ämpärillinen käytettyä lattianpesuvettä.

Majatalon väki asusti saman käytävän varrella sijaitsevissa huoneissa kuin mekin ja ilmeisesti osittain myös meidän huoneissa. Ainakin oman huoneeni vaatekaapista löytyi jonkun vanhoja rytkyjä. Vesivahinko oli tummentanut Tuijan huoneen seinät. Isäntä antoi meille pakkaukset, joista löytyi kertakäyttölakanat ja -pyyhkeet. Pyyhkeet osoittautuivat vettähylkiviksi. Tyynyn reunassa oli lutikan jätöksiä. Vaikka olin väsynyt, uni ei tahtonut tulla. 29 kilometrin patikointi tuntui jaloissa. Tuuli oli yltynyt ja ujelsi talon nurkissa. Alakerran korttiporukka piti älämölöä. Välillä ukot innostuivat takomaan pöytääkin jollain.

3. Kävelypäivä 4.3. Alto de Poio - Samos. Kännykkä herätti aamulla seitsemältä, mutta kun ulkona oli pimeää ja tuulikin ulvoi ikävästi, ylös päätettiin kömpiä vasta puolen tunnin kuluttua. Kenelläkään ei ollut lutikanpuremia. Aamupalaksi oli taas tarjolla kahvia ja marmeladia paahdetun leivän päällä. Hyvin maistui, illallinen oli jättänyt pienen näläntunteen.

Vasta yhdeksän tienoilla pääsimme taas tien päälle. Tuuli edelleen rajusti. Alto de Poion laidalla roskapönttöön oli liimattu papparaisen kuolinilmoitus. Myöhemmin päivällä näimme toisen kuolinilmoituksen, joka oli liimattu tienviittaan. Biduedossa pidimme tauon kahvilassa, jonka omistaja oli ilmeisen ihastunut traktoreihin. Tuuli tyyntyi laskeutuessamme kohti Triacastelaa.

Sadepilvistä ei vieläkään näkynyt merkkejä. Saint-Jean-Pied-de-Portista asti meitä seurannut hyvä onni jatkui. Triacastelaa lähestyessä maastossa erottui erikoinen harmaanvioletti massa. Lähempänä selvisi, että kyseessä oli koivumetsikkö. Kylän laidalla jökötti paikallinen nähtävyys, yli 800 vuotta vanha muhkurainen puu. Triacastelassa haukkasimme kevyen lounaan ja pohdimme reittivaihtoehtoja. Sarriaan pääsisi lyhyempää 18 kilometrin reittiä ja pitempää 25 kilometrin reittiä, joka kulkisi Samoksen luostarikompleksin kautta. Valitsimme Samoksen reitin.


Kevään ensimmäiset sinihortensiat
Camino seurasi aluksi Sarriaan johtavaa LU-633 -tietä, siirtyi sitten sen oikealle puolelle ja muuttui samalla polkumaiseksi. Vanhat muhkurarunkoiset puut kasvoivat vinossa ylärinteen puolella, näyttivät kaatuvan päälle. Vaikka puut olivat lehdettömiä, niiden runkoja verhoavat köynnökset olivat jo keväisen vihreitä. Ensimmäiset kukat värittivät polun vartta. Siellä täällä näkyi liuskekivistä rakennettuja taloja ja matalia muureja.

Samoksen luostari
Saavuimme Samokseen kuuden maissa illalla. Mittaa päivän taipaleelle oli kertynyt 22 kilometriä. Paikkakunta on tunnettu massiivisesta benediktiiniluostarista, joka on edelleen toiminnassa. Sen rakentaminen aloitettiin jo 500-luvulla. 700-luvulla munkkeja ahdistelivat maurit ja ranskalaismiehityksen aikana luostari ryöstettiin. Rakennus on kärsinyt tulipaloista, joista pahimmat sattuivat vuosina 1533 ja 1951. Munkit noudattavat yhä 500-luvulta periytyviä sääntöjä, joiden myötä elämä luostarissa pyörii perinteisten käsityöammattien, restauroinnin, puutarhanhoidon ja kirjallisten töiden ympärillä.

Majapaikaksi löytyi Hotel A Vega kylän toisesta päästä. Kävin läheisessä supermercadossa täydentämässä juusto- ja margariinivarantoa sillä välin, kun naisväki lutrasi suihkussa. Päivän mittaan olin huomannut pientä ärsytystä muutamassa varpaanvälissä. Tarkastelin koipia iltapesulla huolestuneena. Arvelin, että pitkä laskeutuminen Alto de Poiolta oli saanut jalkaterän liikkumaan hivenen varvassukan kärkeä kohti, jolloin varvasvälien tyviin pääsi kohdistumaan hankausta.

Hotel A Vega osoittautui kaikin puolin miellyttäväksi vastakohdaksi edelliselle majapaikalle. Huone oli siisti, lämmintä vettä riitti, langaton netti toimi ja henkilökunta oli ystävällistä. Alkusalaatti paitsi näytti hyvältä, myös maistui herkulliselle. Leivitetty broileripihvi ranskalaisilla perunoilla oli sekin maittava. Jälkiruokatortun ja kahvin jälkeen uni tuli sukkelasti.

4. Kävelypäivä 5.3. Samos - Portomarin. Tienpäälle taas vasta yhdeksän jälkeen. Nyt vaellussukkien alla oli ohuet urheilusukat. Halusin antaa varvasväleille aikaa toipua. Pari kilometriä talsimme tienreunaa, sitten reitti kääntyi metsän siimekseen. Keltaiset kevätesikot kukkivat. Muutama heppa käyskenteli niityllä. Yksi oli kovin seurallinen ja työnsi turpansa melkein kiinni kameraan. Niitty oli puolisentoista metriä polun tasoa ylempänä ja pelkäsin pollen sortavan reunan kavioillaan ja mätkähtävän päälleni. Eipä mätkähtänyt. Vähän matkan päässä polun toisella puolella laidunsi aasi. Kulku-uralla oli epäsäännöllisen säännöllisesti kavioeläinten tuotoksia.

Pyhän Eulalian mestaus
Ohitin keskiaikaisen hautausmaan. Sen vierellä oli Pyhän Eulalian kappeli 1100-luvulta. Pyhä Eulalia kuoli marttyyrikuoleman Barcelonassa vuonna 303 keisari Diocletianuksen vainoissa. Diocletianus arvosti roomalaisia perinteitä, joista kristityt eivät piitanneet. Diocletianus sääti lakeja, jotka mm. pakottivat kristittyjä uhraamaan roomalaisille jumalille. Kun Eulalia ei luopunut kristinuskosta, häntä kidutettiin 13 eri tavalla ja lopuksi lyötiin kaula poikki. Tarinan mukaan katkaistusta kaulasta pelmahti lentoon kaunis kyyhkynen. Barcelonassa on tänäkin päivänä lukuisia Pyhän Eulalian patsaita ja hänen mukaansa nimettyjä katuja. Pyhän Eulalian katedraali on komea ilmestys.

Love!
Vähän matkan päässä Liikennemerkki varoitti lehmistä. Kiiruhdin askeleita, sillä arvelin jääneeni jonkin verran jälkeen sisaruksista. Polku kulki taas tien reunassa, Sarrian talot näkyivät edessä. Haikarapariskunta oli viritellyt komean asumuksen sähköpylvään nokkaan. Kaupungin keskustaan päästyäni sain puhelinsoitolla selville, että olinkin kulkenut kärjessä. Pysähdyin pitkien portaiden yläpäästä löytyneeseen kahvilaan odottelemaan jälkijoukkoa, joka ilmestyikin pian paikalle. Naiset popsivat hampurilaiset ja kehuivat parhaiksi ikinä.



Sarrian jälkeen edessä oli pitkä loiva nousu. Polkua reunusti vanhojen vartiopuiden vankka rivistö. Ohitimme Vilein ja Barbadelon. Kaikki baarit olivat taas kiinni. Umpimielinen maalaisukko korjaili kiviaitaa. Parin tunnin kuluttua Morgadessa avoin kahvilan ovi ilahdutti uupuneita kulkijoita. Kurkistin sisään. Mies ja nainen olivat remonttihommissa takaseinän luona ja sanoivat, että paikka oli ”cerrado”. Tuo ilmaus oli harmillisen käynyt tutuksi. Seuraava taukomahdollisuus olisi Ferreiros ja siellä sijaitseva Casa Cruceiro, jonne oli matkaa puolisentoista kilometriä.

Caminon reitti kulki laidunmaiden läpi ja maatalojen pihamaiden vierestä. Lehmät parturoivat nurmea ja yksinäinen ukko toimitti karjapaimenen askareita. Kulku-ura oli lehmänlannan peitossa, lätäköihin ei tehnyt mieli astua. Kiipesin polulta viereiselle niitylle ja pääsin kiertämään pahimmat lammikot. Jonkin matkaa takanani tarpova vaimo otti epähuomiossa tukea ohdakkeesta ja sai haavan sormeensa. Sitten naiset saivat muuta ajateltavaa. Karjapaimen ryhtyi ajamaan laumaansa käyttämäämme tietä pitkin ja sisarukset ottivat jalat alleen.

Casa Cruceiro oli yllättäen auki. Tässä vaiheessa olimme jo sen verran uupuneita, että tilasimme kahvin sijaan lasilliset viiniä. Päivän aikana oli patikoitu reilut kolme peninkulmaa. Pohdimme jäisimmekö paikkaan myös yöksi, sillä Portomarin olisi liian kaukana, osapuilleen kymmenen kilometrin päässä. Sinne emme ennättäisi ennen pimeän tuloa.

Casa Cruceiro
Opaskirjasen mukaan puolen kilometrin päässä sijaitsevassa Mirallos -nimisessä kylässä olisi ympäri vuoden auki oleva albergue. Päätimme käydä vilkaisemassa paikkaa. Bar Restaurante O Mirallos oli remontoitavana. Suuri joukko ihmisiä hääräili ämpäreiden, maalipönttöjen ja työkalujen kanssa. Paikkaa kunnostettiin sesonkia varten. Pian alkaisi hämärtää. Pyysimme soittamaan taksin, jolla pääsisimme yöksi Portomariin ja johonkin asialliseen majoitukseen. Keski-ikäiset naiset eivät kuulemma yövy albergueissa eivätkä sen puoleen myöskään kävele pimeässä. En väittänyt vastaan, vaikka tiesin sellaista tapahtuvan. Naisväki painotti, että puskissa vaanivat kiiluvasilmäiset villisiat pitäisi ottaa vakavasti. Lisäksi korkeanpaikankammoiset sisarukset onnistuisivat taksikyydin avulla välttämään Portomarinia edeltävän korkean sillan ylittämisen kävelemällä. Hieman pettyneenä sujautin Olight S10 Batonin takaisin taskuuni.

Taksia odotellessa nappasin kuvan viereisestä romaanisesta kirkosta. Samankaltaisia pikkukirkkoja oli päivän mittaan näkynyt lähes kaikissa kylissä. Romaaninen tyyli oli keskiajan arkkitehtuurin ja taiteen tyylivaihe, joka seurasi varhaiskeskiaikaisen karolingisen kulttuurin hiipumista ja edelsi keskiajan toista päätyyliä, gotiikkaa. "Romaaninen" viittaa toisaalta Rooman rakennustaiteesta periytyviin piirteisiin, toisaalta romaanisiin kansoihin, joiden alueella uutta tyyliä alkoi ensimmäiseksi esiintyä.

Mirallosin pieni romaaninen kirkko
Romaaniselle tyylille ominaiset pyörökaaret oli tässä pyhätössä rakennettu oven yläpuolelle kolminkertaisesti. Romaaniselle tyylille on leimallista myös seinien ja muurien massiivisuus, tilojen selkeä jaottelu ja pienet ikkuna-aukot. Kirkkojen sisätilat holvattiin usein raskaalla tynnyriholvilla ja pylväiden päät ja portaalien pielet koristeltiin Raamatun kertomuksiin liittyvin figuuriaiheisin veistoksin.

Koska ikkunat ovat pieniä ja seinäpintaa oli runsaasti, romaanisella kaudella tehtiin paljon seinämaalauksia sekä kirkkoihin että maallisiin rakennuksiin. Henkilöhahmot olivat voimakkaasti tyyliteltyjä, maalaustapa perustui ääriviivoihin ja tasaisiin väripintoihin. Puvut olivat koristeellisia, tunteiden ja ilmeiden kuvaus vahvasti symbolista.

Pension Arenas, Portomarin.
Portomarinissa majoituimme hotelliin, jonka löysimme romaanista tyyliä edustavan Pyhän Nikolauksen kirkon vierestä. Linnoitettu kirkko on siirretty tekoaltaan tieltä kivi kerrallaan ja on varsin erikoisen näköinen. Pyhän Jaakon ritarikunta rakennutti kirkon 1100-luvulla. Pääoven yläpuolella oleva ruusuikkuna oli aikaansa edellä, sillä ruusuikkunat yleistyivät vasta gotiikan myötä. Seinissä näkyi kapeita ja korkeita jousimiesten ampuma-aukkoja.

Pyhän Nikolauksen kirkko, Portomarin

Läntinen sisäänkäynti
Länsifasadin tympanonin keskellä oli ”Pyhä Anna kolmantena”, joka on kristillisessä taiteessa esiintyvä aihe. Siinä kuvataan Pyhä Anna (Jeesuksen isoäiti), Neitsyt Maria ja Jeesus. Pyhä Anna kolmantena oli suosittu aihe 1300-luvulta lähtien etenkin saksalaisessa taiteessa. Pyhän Nikolauksen kirkossa kolmikon yläpuolelle oli veistetty Johanneksen ilmestyksestä tutut 24 vanhaa miestä, jotka muodostivat taivaallisen bändin rumpuineen, viuluineen, harppuineen ja muine soittopeleineen.

Pyhä Anna kolmantena keskellä ja taivaalliset soittoniekat ympärillä
Hotellin ravintola oli kiinni, mutta juomia tarjoiltiin. Kaksi pulskaa amerikkalaista munkkia särpi olutta mustissa kaavuissaan. Siinäpä asu pyhiinvaellukselle! Tarjoilijan neuvojen avulla löysimme noutopizzerian, jonka ainoan pöydän valtasimme. Real Madrid ja Manchester United selvittelivät välejään televisiossa. Pari paikallista ukkoa seisoskeli tiskin luona ja kannusti Real Madridia kovaäänisesti. Naiset kertoivat nähneensä päivällä heinäkasaa muistuttavan hahmon, josta oli kohonnut iso linnunpää valtavan pitkän kaulan varassa. Ehkä se oli ollut emu tai sitten naiset olivat olleet jo melko väsyneitä.

5. Kävelypäivä 6.3. Portomarin - Palas de Rei. Päivä valkeni harmaana. Katselin taivaalle otsa rypyssä. Yksinäinen sadepisara putosi nenälleni. Viritin sadesuojan repun päälle. Vuoden 2010 caminolla olin käyttänyt jännittävän kapeaa ja korkeaa jalankulkusiltaa päästäkseni Atlantiin virtaavan Minho -joen yli. Nyt tämä silta oli poistettu käytöstä. Heti aamutuimaan edessä oli pitkä loiva nousu. Linnut liversivät puissa. Vastasin niille reppuni pillillä.

Alhaalla Minho -joki. Oikealla näkyvä jalkankulkusilta oli poistettu käytöstä.
Ohitin C-535 -tien varteen rakennetun teollisuusalueen. Lannoitetehdas tuoksahti. Vähän myöhemmin Mäntymetsän reunassa huomasin polulla erikoisen muodostelman. Kymmenittäin männynkulkukehrääjän toukkia mateli eteenpäin tiiviissä jonossa. Olin ensimmäisen kerran törmännyt näihin veikkoihin kaksi vuotta aikaisemmin Pamplonan lähellä. Ote matkakertomuksesta vuodelta 2011:

”Männynkulkukehrääjän toukka pystyy sinkoamaan myrkylliset karvapiikkinsä monen kymmenen sentin päähän. Karvat voivat päätyä iholle, hengitetyiksi tai vaatteiden laskoksiin. Myrkky aiheuttaa allergisen reaktion, jonka voimakkuus vaihtelee kovasta kutinasta anafylaktiseen shokkiin. Kutina voi jatkua useita viikkoja. Silmien hierominen toukkiin koskemisen jälkeen voi aiheuttaa tilapäisen sokeuden.”

Restaurante el Labrador,
Hospital de la Cruz
Parin tunnin jälkeen pysähdyimme haukkaamaan välipalaa Hospital de la Cruzissa. Joukko italialaisia eläkeläisiä murkinoi viereisessä pöydässä ja pohti pääsiäisasioita. Olivat selvästi pyhiinvaelluksella. Myöhemmin ilmeni, että saapasmaan väki ajatti pääosan matkatavaroistaan autolla yöpaikasta toiseen. Päivän mittaan taivas oli tummunut ja heittänyt niskaamme muutaman tunnustelevan sadekuuron. Jatkaessamme matkaa sade muuttui jatkuvaksi. Emme siis pääsisikään kastumatta koko matkaa Saint-Jean-Pied-de-Portista Santiago de Compostelaan.


Sateen myötä katse alkoi suuntautua maisemien sijaan maantien pintaan. Ohitimme Ventas de Naron, Ligonden, Eirexen ja Portoksen, josta löytyi avoin kahvila. Ostin suklaapatukan. Vielä pari kilometriä ja olimme päivän tavoitteessa Palas de Reissä. Päivälle kertyi mittaa noin 25 kilometriä. Pienen haeskelun jälkeen majoituimme Pension Casa Curroon, jonne myös italialaiset olivat etsiytyneet. Hotellin ravintolasta sain alkupalaksi eräänlaista hernesoppaa, joka oli maittavaa ja täyttävää. Pääruoaksi tarjoiltiin paistettu kana ja – yllätys, yllätys – ranskalaisia perunoita.

6. Kävelypäivä 7.3. Palas de Rei - Castaneda. Nyt saatiin sadetta heti aamusta alkaen. Lierot ja etanat mönkivät polulla. Vesi muodosti suuria lammikoita, joiden kiertäminen oli välillä hankalaa. Jokin kevätvirkku puu oli saanut aikaan komean keltaisen kukinnon. Punahelttainen kukko tepasteli rehvakkaasti talon pihalla Ponte Campanassa. Maasto oli kumpuilevaa. Mustan keltatäpläisen liskon kalmo virui polulla.

Vanha hórreo -aitta
Useimmissa kylissä näkyi suorakaiteen muotoisia hórreo -aittoja, jotka ovat tyypillisiä Luoteis-Espanjalle ja Pohjois-Portugalille. Hórreo -aitta on rakennettu siten, että jyrsijöiden on mahdollisimman vaikea iskeä hampaansa aittaa säilöttyihin elintarvikkeisiin. Seinissä on rakoja ilmanvaihtoa varten. Ensimmäinen kirjallinen viittaus hórreo -aittoihin on vuodelta 1280.

Kävelin jonkin verran sisarusten edellä, enkä hoksannut avointa Casa de Somoza -kahvilaa Leboreirossa. Pidin kyllä kotvan sadetta kahvilan katetulla terassilla, mutta jatkoin sitten matkaa, kun paikka näytti kuolleelta. Naiset olivat rohkeampia ja menivät kurkistelemaan oven lasista sisään. Kahvilassa istuskeli väkeä ja ystävällinen isäntä tuli avaamaan oven, jonka ulkopuolella ei olisi edes ollut kahvaa. Kahvia kiehautettiin oikealla vanhanajan kahvipannulla. Vähän ajan kuluttua oven taakse oli ilmestynyt korealaisia naisia, jotka pääsivät sisään samanlaisella rituaalilla.

Sateinen Melide
Melideä edeltävät kilometrit olivat ankeita, reitti kulki ohi teollisuushallien ja autokauppojen. Paikalliset Jaakontien ystävät olivat istuttaneet puita tienvarteen. "Pyhiinvaeltajien metsä" oli kuitenkin vielä toistaiseksi melko vaatimaton. 900-luvulla perustetussa Melidessä on nykyisin asukkaita vajaa 8000. Melidestä, kuten muualtakin Galiciasta, on muuttanut paljon väkeä Kuubaan ja Argentiinaan aina 1950-luvulle asti ja sen jälkeen Sveitsiin ja Iso-Britanniaan sekä Espanjan suuriin kaupunkeihin. Nykyisin Meliden talous pyörii maatalouden ja turismin ympärillä.

Sade ja tuuli olivat yltyneet. Saavuin Meliden keskustaan ennen sisaruksia ja etsin kahvilan sateensuojaksi. Puhelimella sain selville, että naiset mutustelivat jo pizzaa jossain paikassa, jonka ohi olin ilmeisesti tarponut. Myös munkit olivat viuhtoneet mustissa kaavuissaan pizzerian ohi. Lounaan jälkeen naiset olivat jo jatkamassa matkaa, mutta kavahtivat rajuksi yltynyttä tuulta, joka heitteli mainoskylttejä kadulla, ja vetäytyivät viinilasin ääreen sisätiloihin. Myrsky katkaisi sähköt kolmesti. Sisarukset tilasivat lisää viiniä ja sitten taksin.



Itseäni myrskyssä tarpominen viehätti. Hain marketista suklaalevyn vahvistukseksi ja hetken harhailun jälkeen löysin caminon reittiä osoittavat keltaiset nuolet. Puut taipuivat tuulessa. Sadepisarat lensivät nyt vaakasuoraan. Pian hoksasin, ettei reittimerkintöjä enää näkynyt. Kun olin lampsinut kilometrin verran takaisin päin, löysin kohdan josta olisi pitänyt kääntyä. Alkoi sataa peukalonpään kokoisia rakeita. Onneksi en ollut liikkeellä paljain päin.

Pazo de Sedor
Parin tunnin tallustelun jälkeen saavuin vanhaan maataloon rakennettuun hulppeaan Pazo de Sedor -hotelliin. Takana oli 24 vetistä kilometriä. Naiset olivat jo peseytyneet ja virittelivät vaatteita kuivamaan lämpöpattereille. Läheisessä Alberguessa olisi varmaan ollut aidompi pyhiinvaellusmeininki, mutta en alkanut protestoimaan. Etenkään, kun tavanomaisen Menu del Dian sijaan illalliseksi tarjoiltiin bataattikeittoa, simpukkapastaa, uuniturskaa ja kasviksia, possun pihviä ja riisiä. Sain jättää omat eväämme ruokailuhuoneen jääkaappiin yöksi ja kömmin sitten lämpimään hotellihuoneeseen peittojen alle.

7. Kävelypäivä 8.3. Castaneda - Pedrouzo. Olin Samoksesta lähtien pitänyt vaellussukkien alla lyhytvartisia urheilusukkia. Ne olivat muuten toimineet moitteettomasti, mutta sukan suuaukko oli muuta sukkaa paksumpi ja oli aiheuttanut ikävän hankausjäljen nilkan etupuolelle. Suojasin hankauspaikan kangaslaastarilla ja vaihdoin takaisin varvassukkiin. Reppu oli edellispäivän myrskyssä päästänyt hieman vettä sisään, mutta oli aamulla taas kuiva.

Pazo de Sedorin ystävällinen emäntä piirsi paperilapulle kartan, jonka avulla osasimme takaisin reitille Pumarin kautta. Edessä näytti olevan kolmas sadepäivä. Polku kulki halki eukalyptusmetsiköiden. Tuuli huojutti kahden korkean eukalyptuspuun runkoja vastakkain ja sai aikaan hauskan natisevan äänen. Vähän ennen Arzúaa sade yltyi taas rankaksi. Vetäydyimme viinitupaan lämmittelemään ja popsimaan muutaman bocadillon. Seinillä roikkui suuria ilmakuivattuja kinkkuja. Muutama baskeripäinen papparainen istui baaritiskillä turisemassa ja kohta paikalle ilmestyi myös pieni ystävällinen mummo.


Sade oli tauonnut, itkupajut roikottivat hennon vihreitä oksiaan polun yllä. Joku oli pudottanut kantamuksestaan sandaalit ja pussillisen pähkinöitä. Ohitimme kesällä 1998 reitille tuupertuneen Ramon Pazos Seajen muistomerkin. Ikivanha pyhiinvaellusreitti oli paikoin vajonnut metrin pari ympäristöään alemmaksi, jolloin kävelimme ikään kuin kuivuneen joenuoman pohjalla. Mäkinen maasto oli mukavan vaihtelevaa. Vaatteet ennättivät kuivaa moneen otteeseen sadekuurojen välillä.

Iltapäivän päätteeksi tupsahdimme erikoiseen baariin, jonne viikatteellaan osoitti vanhaan sadeviittaan sonnustautunut hahmo. Pihalla pyöri hauska pieni karvaturri, joka paimensi onnellisia kanoja. Ränsistyneen rakennuksen sisällä oli kaksi elämäntapaintiaania, kolmikymppinen pullea leidi ja viisikymppinen risupartainen laiha ukko. Molemmat olivat pukeutuneet mustiin ja koristautuneet tatuoinnein ja metallinkiiltoisin koruin. Tilasin kahvin. Pullea leidi valmisti kupillisen ja läikytti sitten puolet asetille.

Heavy-baarista päästyämme kuljimme erikoisen metsänhoidollisen alueen ohi. Puita oli istutettu niin tiheään, että kaikki aluskasvillisuus oli lakastunut. Seuraavaksi sivuutimme entisen metsikön, jossa kaikki puut oli parturoitu pois. Läheisellä niityllä karitsa uikutti surkeasti ja joi sitten maitoa ahnaasti kun emä ilmestyi paikalle. Santa Irenen liepeillä oli vanha vesipiste vuodelta 1692.

Pedrouzo
Vielä muutaman kilometrin talsittuamme olimme Pedrouzossa, jonne reitti kulki päivän teeman mukaisesti takapihojen kautta kiertäen. Mittaa päivän taipaleelle oli kertynyt noin 26 kilometriä. Majoituimme Pension Maribellin viimeiseen vapaaseen kolmen hengen huoneeseen. Telkkari riippui telineessään vessan oven yläpuolella sen näköisenä, että voisi pudota millä hetkellä hyvänsä. Vinoa taulua oikaistessani käytävältä kuului tuttua amerikkalaista kailotusta. Mustakaavut olivat majoittuneet samaan hostelliin. Illallisella läheisessä ravintolassa selvisi, että munkkiveljiä koettelivat samat luonnonlait kuin muitakin Jaakonpolun tallaajia. Mustien kaapujen liepeet olivat ravassa päivän taipaleen jäljiltä.

8. Kävelypäivä 9.3. Pedrouzo - Santiago de Compostela. Aamupalaksi muutama makea churros ja kupillinen kahvia. Edessä olisi enää parinkymmenen kilometrin jaloittelu. Taivas oli taas harmaa. Satoi. Polku kulki nahkojaan luovien korkeiden eukalyptusten siimeksessä. Caminon reitti kiersi Santiagon lentokentän pohjoispuolelta. Vähän ennen Monte del Gozoa naisväki luikahti huomaamattani (kuuntelin äänikirjaa) tabernaan punaviinille ja jatkoin yksin kohti Santiagon keskustaa. Esikaupunkialue kesti puuduttavan pitkään. Majoituin tuttuun Hotel Avenidaan.

Santiago de Compostelan katedraali. Sisarukset saapuivat Santiagoon hieman myöhemmin ja suuntasivat katedraalille. Perimätiedon mukaan tämä Apostoli Jaakobille pyhitetty katedraali olisi järjestyksessä jo kolmas, aiemmat kaksi olivat sijainneet rannikolla. Sieltä Córdoban kalifin joukot olivat vuonna 997 varastaneet kirkon kellot, jotka kristityt vangit sitten joutuivat kantamaan Córdobaan. Kellot sulatettiin ja valettiin moskeijan lampuiksi.



Nykyisen katedraalin rakennustyöt aloitettiin vuonna 1075. Rakennuksen piti olla romaaninen kolmilaivainen basilika, mutta tätä ei ulkokuoresta voi enää hahmottaa. Sisällä perusrakenteissa on vielä romaaniselle tyylille tyypillisiä tynnyriholveja ja pää- sekä sivulaivat erottuvat. Katedraali vihittiin käyttöön vuonna 1128, mutta rakennustyöt jatkuivat vuoteen 1211. Vuonna 1236 kristityt hyökkäsivät Córdobaan ja muslimivangit raahasivat moskeijansa lamput Santiagoon ja sulatettujen lamppujen pronssista valettiin katedraaliin kellot.

Katedraalin pömpöösi julkisivu mahtavine portaineen ja yli 70 metrin korkeuteen kohoavine torneineen kauhistutti sisaruksia. Näillä rakenteilla ei ole mitään tekemistä keskiajan kanssa. Ne rakennettiin 1600- ja 1700-luvulla ja edustavat mahtailevaa ja koristeluissaan yliampuvaa barokkia. Léonin ja Burgosin tyylipuhtaita katedraaleja tuli ikävä.

Tavallisesti pyhiinvaeltajat saavat nauttia keskiaikaisesta Portico de la Gloriasta ja painaa oikean kätensä pilariin – niin on tehty jo yli 800 vuotta. Tällä kertaa se ei onnistunut, kun eteishallia restauroitiin. Apostoli Jaakob on kirkon sisällä läsnä kaikkialla. Sisätilasta jää kuitenkin sekava mielikuva, sillä eri aikakaudet ovat jättäneet sinne omat esteettiset merkkinsä. Mieleenpainuva on varsin sotaisa apostoli, joka miekkaa heilutellen istuu valkoisen hevosen selässä. Kauniit valkoiset kukat peittävät osan veristä spektaakkelia – Jaakob on sivaltanut muutamalta muslimilta päät pois. Reconquistan aikaan Pyhä Jaakko tunnettiin myös nimellä Santiago Matamoros eli Pyhä Jaakko Maurien Teurastaja. Tämän puolen korostaminen ei ehkä parhaalla mahdollisella tavalla edistä uskontojen välistä dialogia.

Sepulcrum Sancti Iacobi Gloriosum -kyltti opasti naisväen kryptan alla olevaan käytävään. Siellä on hopeinen lipas, jossa Apostoli Jaakobin luut ovat. Krypta jälkeen pyhiinvaeltaja äimistelee barokille tyypillisen ylitsepursuavan runsasta ja värikästä, kullalla silattua pääalttaria. Keskellä töröttää tietysti Pyhä Jaakko. Pyhiinvaeltajat kiipeävät vuorollaan alttarin taakse taputtamaan Jaakobin päälakea, laittamaan kädet harteille ja moiskauttamaan pusun takaraivolle.



Compostela
Seuraavana päivänä naiset hakivat todistukset pyhiinvaelluksen suorittamisesta eli compostelat katedraalin viereisestä palatsista. Nuori virkailija patisti messuun. Kaduilla liehuivat punaliput. Santiagon vasemmisto oli lähtenyt vaatimaan oikeutta työväestölle. Juuri kun alkoi ripsiä vettä, paikalle puksutti sopivasti pieni kiertoajelujuna. Oppaan englanti oli kuitenkin niin erikoista, että espanjankielisen selostuksen ymmärsi italian ja ranskan kielten kautta suodatettuna paremmin kuin englanninkielisen.

Kiertoajelun jälkeen katedraalin edestä löytyi Salvador Dalia muistuttava mies sonnustautuneena baskeriin ja mustaan viittaan, joka oli täynnä erilaisia mitaleita ja ruusukkeita. Miekkonen osoittautui paikallisen Tuna yliopiston kemiaopettajaksi. Hän kauppasi cd-levyä, jossa yliopiston soittoniekat musisoivat keskiaikaisin soittimin. Tuotot käytetään opiskelijoiden rahaston kartuttamiseksi. Kemianopettaja kertoi, ettei hänkään pitänyt katedraalin nykyisestä sisäänkäynnistä ja pröystäilevästä julkisivusta.

Epilogi. Tämän reissun tutkimuskohteena olleet varvassukat osoittautuivat toimiviksi camino-olosuhteissa. Niiden jalkaan laittaminen on hieman hitaampaa kuin tavallisten alussukkien, mutta samalla tulee tunnusteltua ja tarkasteltua varvasosaston vointia ja tilannetta normaalia huolellisemmin. Ja tämähän on vaellusreissulla vain hyväksi. Naisväen toisiaan vasten kipristyneiden pikkuvarpaan ja nimettömän varpaan tähtääminen ja tunkeminen omiin koloihinsa näytti hauskalta.

Tuija käytti yksiä ja samoja varvassukkia koko reissun. Joka ilta pestyt varvassukat ennättivät kuivua yöllä lämpöpatterilla. Paksummat vaellussukat eivät aina kerinneet kuivaa yön aikana. Naiset käyttivät varvassukkia noin 170 kilometrin matkalla, itselläni oli kaksi välipäivää varvasvälien hiertymien takia. Varvassukat kestivät retken hyvin, minkäänlaisia kulumajälkiä niistä ei jälkeenpäin löytynyt. Kiitokset Feelmaxille kokeilumahdollisuudesta. Varvassukkien testaus jatkuu vielä Lapissa elo-syyskuun vaihteessa taidehistorian vaihto-opiskelijoiden syysretkellä.

Vuonna 2011 alkanut taival on viimein saatu päätökseen. Mittaa tämänkertaiselle retkelle kertyi noin 190 kilometriä. Saint-Jean-Pied-de-Portista laskien vajaan 800 kilometrin patikoinnin kokemusten perusteella matkanopeus caminolla on 3 km/h, mihin on laskettu mukaan lepotaukoihin tarvittava aika.

Kuukauden luetuimmat/Month's most read posts