torstai 16. elokuuta 2012

León - Villafranca del Bierzo 3.8.-8.8.2012

Prologi. Finnair lennätti meidät 1.8. Oulusta Helsingin kautta Madridiin, missä matkaseurue saavutti määrävahvuutensa Tuijan ilmaantuessa illallispöytään. Aikomus oli seuraavana päivänä körötellä bussilla Leóniin, jonne olimme päässeet edellisellä caminolla. Matkustus Leóniin viivästyi viidellä tunnilla, kun emme olleet hoksanneet, että Barajasin T4-terminaalin alakerrassa olisi ollut Alsan lipputoimisto. Lopulta löysimme onnikan, jossa oli tilaa ja joka starttasi suoraan T4-terminaalista, joten Madridin keskustassa seikkailuun ei tärväytynyt aikaa.

Merrel Trail Glove 
Edessä olisi yksi caminon mainioimpia maisemia Cantabrian vuorten ylityksen merkeissä. Mutta jotta homma ei menisi liian yksinkertaiseksi, olin päättänyt tehdä muutaman eksperimentin. Ensinnäkin olin varustautunut yksinomaan ohutpohjakengillä. Kävelykenkinä toimisivat Merrel Trail Glove ohutpohjakengät, joihin olin mielistynyt kesän kuluessa, ja iltakenkinä Feelmaxin Pankat. Ennen matkalle lähtöä olin valmistautunut vuorten ylitykseen totuttamalla jalkoja ylä- ja alamäkikävelyyn.

Lisäksi olin sullonut reppuun miniläppärin. Ajatuksena oli kokeilla onnistuisiko matkakertomuksen naputtelu samaan tahtiin matkan edistymisen kanssa. Kannettavasta tietokoneesta olisi oletettavasti apua myös sääennusteiden ja uutisten seuraamisessa sekä loman lopun häämöttäessä lisääntyvien työperäisten sähköpostien deletoinnissa. Ohutpohjakengät pudottivat mukana kulkevan tavaran painoa tavallisiin vaelluskenkiin verrattuna reilulla kilolla, mutta miniläppäri kaikkine tykötarpeineen lisäsi sitä saman verran.

1. kävelypäivä perjantai 3.8. León-Hospital del Orbigo. Herätys klo 6.30, aurinkovoide nahkaan ja taipaleelle. Ulkona oli lämmintä vain reilut kymmenen astetta ja käsiä palelsi. Katedraali löytyi muutaman minuutin kävelyn jälkeen. Leónin neitsyt Marialle omistettu katedraali havainnollistaa oivallisesti goottilaista kirkkorakennustaidetta. Peruspiirteitä ovat kimppupilarit, suippokaaret, koristeelliset holvit, suuret ikkunat ja ruusustot. Kokonaisuutta leimaa valoisuus ja kohoaminen huimaaviin korkeuksiin.

Leónin katedraali
Kaikkien goottilaisten rakennusten syntyperä voidaan jäljittää Pariisin Saint-Denis'n luostarikirkon kuorikäytävään. Se valmistui vuonna 1144 ja oli ensimmäinen goottilaiseen tyyliin suunniteltu merkittävä rakennusosa. Goottilainen tyyli jatkui rakennustaiteessa Keski-Euroopassa 1400-luvun lopulle ja Pohjois-Euroopassa sekä Iberian niemimaalla pitkälle 1500-luvulle. Gotiikka syntyi Ranskassa kirkkorakentamisessa, mutta levisi yksinkertaistettuna maallisiin rakennuksiin, kuten raatihuoneisiin, ja sai eri maissa erilaisia muotoja paikallisten perinteiden ja raaka-aineiden saatavuuden vaikutuksesta.

Kirkon piirissä gotiikan lähtökohtana oli palvella kulttia käytännöllisellä tasolla, mutta samalla kokonaisuus ja jokainen osa saivat kukin symbolisen merkityksen. Rakennus- ja kuvataiteet kietoutuivat toisiinsa muodostaen eheän kokonaistaideteoksen, jossa eri osia sitoivat tietyt tyylipiirteet.

Kuvataiteessa gotiikan täsmällinen määrittely on vaikeaa. Romaanisen tyylittelyn korvasi kuitenkin hienostunut naturalistinen ilmaisu sekä tunnetilojen kuvaaminen. Henkilöhahmoille tyypillisiä ovat vartalon taipuminen S-kaarelle, venytetyt suhteet ja vaatteiden runsas laskostus. Veistotaide kehittyi kirkkojen kivisissä koristeveistoksissa, esimerkiksi portaaleissa alusta lähtien, mutta puukuvanveisto nousi hiljalleen tärkeämmäksi. Maalaustaiteen aiheissa keskityttiin Kristukseen, Neitsyt Mariaan ja pyhimyslegendoihin.

Reilun tunnin aamulenkin jälkeen saavuimme Virgen del Caminoon. Vastaan tuli Jeesuksen näköinen heppu pussillinen donitseja kainalossaan. Pysähdyimme aamupalalle samaan paikkaan kuin lokakuussa 2010. Pitkänmatkan Kävelijä tyrmistyi iloisesti, kun ruokalistalta löytyi paistettua munaa ja pekonia sekä tomaattia. Aamiaisella naisväki ilmoitti, että sormet olivat alkaneet turvota. Olivat jostain selvittäneet, että reppujen olkahihnojen aiheuttama nestekierron heikentyminen olisi ilmiön takana.

Heti Virgen del Caminon länsipuolella näkyi muutama mäenrinteeseen kaivettu miesten turvapaikka, joista teimme ensimmäiset havainnot maaliskuun caminolla heti Calzadilla de la Cuezan jälkeen. Virgen del Caminon jälkeen oli mahdollista valita kahden erityyppisen reitin välillä. Suunnistimme pitemmälle vaihtoehdolle, joka opaskirjasen mukaan kulkisi kauempana vilkkaasti liikennöidyistä väylistä. Muutama polle käyskenteli niityllä. Ampiainen pisti Tuijaa ja iso lisko vilisti heinikossa.

Päivästä oli kehkeytynyt mitä kaunein. Ohitimme Fresno del Caminon, Oncina de la Valdoncinan ja saavuimme Chozas de Abajoon, missä pidimme kunnon lepohetken. Haikara oli rakentanut valtavan pesän sähköpylvään nokkaan. Seudulla näkyi vielä harvakseltaan adobe-rakennuksia. Niiden ulkopinta viimeistellään keltaisella kalkkivellillä, joten ne on helppo erottaa muista rakennuksista.

Pieni maastopalo vähän ennen
Puente de Orbigoa
Asfaltilla näkyi auringon paahtamia heinäsirkkojen kalmoja. Kesantopellolla nuokkui iso ruosteinen kärrynkuvatus. Villar de Mazarifesta löytyi San Antonio de Padua albergue, jossa olin yöpynyt maaliskuussa 2009. Pysähdyimme nauttimaan virkistävät oluet päivänvarjojen alle. Villar de Mazarifesta lähtiessä ostin jäätelön, jota mutustelin kävellessä. Päivän viimeinen tauko pidettiin Villavantessa, jonka kahvilasta löytyi perinteinen etelämainen käymälä. Pieni maastopalo roihusi tien vieressä vähän ennen Hospital de Orbigoa. Onneksi tuuli kuljetti savun poispäin. Majoituimme komean kivisillan päästä löytyneeseen majataloon. Ohutpohjakengät olivat toimineet loistavasti. Matkamittarissa vajaa 40 km.

2. kävelypäivä 4.8. Hospital de Orbigo-Astorga. Aamulla valo tuli oikeasta suunnasta ja pääsin kuvaamaan Puente Romano -siltaa, jonka yli olimme illalla kulkeneet. 20-kaarinen ja 204 metriä pitkä silta on peräisin 1200-luvulta. Vuonna 1434 Leónista kotoisin ollut ritari Suero de Quiñones järjesti sillalla turnajaiset vilkkaimpaan pyhiinvaellusaikaan - pyhänä vuotena ja Pyhän Jaakon päivän molemmin puolin. Kaupungissa vallitsi ennen näkemätön väenpaljous. Turnajaisten suojelijaksi saatiin Kastilian ja Léonin Kuningas Juan II ja ritareita saapui Euroopan joka kolkalta.

Puente Romano
Turnajaiset järjestettiin onnettoman rakkauden tähden. Ritari Suero de Quiñones oli rakastunut kalseaan impeen saamatta vastakaikua tunteilleen. Luonnollinen ratkaisu korskealle urholle oli tietenkin tapella kuukausi putkeen liput liehuen, torvien töräytellessä fanfaareita ja yleisön hurratessa. Suero de Quiñones menestyikin turnajaisissa oivallisesti ja katsoi vapautuneensa onnettomasta, yksipuoliseksi jääneestä lemmensuhteestaan.

Puente Romano
Hospital de Orbigosta lähtiessä ostin patongin matkaevääksi ja täytin vesipullon kylän vesipostista. Koska päivästä näytti tulevan ensimmäistä kuumempi, kastelin samalla myös huivini, jonka asettelin lippalakin alle suojaamaan niskaa paahteelta. Jälleen oli mahdollisuus valita lyhyemmän ja pitemmän reitin välillä. Valitsimme pitemmän, koska se kulki loitompana maanteistä.

Emme pysähtyneet läheisessä Villares de Órbigossa, vaan jatkoimme yhtä soittoa kukkulamaiseman halki Santibanez de Valdeiglesias -nimiseen kylään. Keskustassa kävikin vilske ja tohina. Jonkinlaiset markkinat tai juhlat olivat tekeillä. Pieniä työryhmiä touhusi siellä täällä. Kylänraitin yläpuolelle oli jo pingotettu iso vihreä kangas. Taitettavia tuoleja kuljetettiin paikalle ja välillä moikuutettiin kirkonkelloja.

Vasikan vasemmassa korvassa on
päämerkki ja oikeassa korvassa
apumerkki
Caminon keltaisin nuolin merkitty reitti jatkui halki karjapihan. Kaikki lehmät oli säntillisesti EU-korvamerkitty. Juttuhan menee niin, että merkitsemätöntä tai puutteellisesti merkittyä nautaa ei saa siirtää tilalta, ottaa kuljetettavaksi eikä vastaanottaa. Näin on jämpti.

Maatilan jälkeen polku vei mäkiseen ja auringon kuivaksi polttamaan maisemaan. Ohutpohjakengillä kulku kävi hankalammaksi, kun kulku-uralla oli nyt turkasen paljon erikokoisia pikkukiviä. Sellaiset tasaiset kohdat, joille jalan olisi voinut laskea huolettomasti, olivat harvassa. Polun vieressä kasvoi keltaisia voikukan kaltaisia kukkia joiden varret olivat suurten terävien piikkien peitossa. Pyöräileviä pilgrimeitä viuhahteli ohi kepeän näköisesti. Muutaman päivän kuluttua saisin selville, ettei pyöräily olekaan niin kepeää puuhaa kuin kuvittelin.

Kaikkien jumalian baari
Astorgaa edeltävällä pienellä tomuisella ylängöllä oli mielenkiintoinen keidas. Seurueemme kieliä osaavat naiset tulkitsivat puheita ja kirjoituksia, ja päättelivät, että kysymyksessä on eräänlainen käytännöllisen ekumenian ilmentymä, kaikkien jumalien baari. Aikaisemmin ilmeisesti maatalouskäytössä ollut, ränsistynyt konesuoja tai lato tarjosi nyt puitteet pähkinöiden, virvokkeiden ja luomuhedelmien tarjoilulle. Maksu tarjoilusta oli vapaaehtoinen. Käytännössä kaikki maksoivat käyvän hinnan tai enemmänkin.

Kivisillä poluilla koville joutuneet jalkapohjat alkoivat kipuilla Astorgaa lähestyessämme. Pitkä laskeutuminen laakson pohjalle pahensi vaivaa erityisesti oikeassa jalassa. Tavallisilla vaelluskengillä patikoivat sisarukset olisivat jaksaneet vielä jatkaa, mutta Pitkänmatkan Kävelijän kävely alkoi olla sen verran hidasta ja tuskallista, että päätimme lopulta jäädä yöksi Astorgaan. Matkamittarissa noin 17 kilometriä.

Rokulipäivä 5.8. Astorga-León. Olin olettanut, että kantapää olisi toipunut yön levättyään. Aamupalalle astellessani jouduin kuitenkin toteamaan, ettei caminon jatkaminen jalkapatikassa onnistuisi. Kipeä kohta oli oikean jalan kantapään ulkosyrjällä ja tuntui vain silloin kun jalalle varasi painoa. Jurppi enemmän kuin vähän. Sitten hoksasin, että päkiälle saattoi varata painoa ilman ongelmia. Kotvan tilannetta tuumittuamme päätimme, että naiset jatkavat apostolin kyydillä ja minä vinttaan perässä polkupyörällä, jahka sellaisen jostain löydän.

Astorgan turisti-infon mukaan kaupungista ei voisi vuokrata pyörää, joten köröttelin puolilta päivin bussilla takaisin Leóniin. Järkeilin, että niin isosta kaupungista löytyisi helposti pyörävuokraamo. Oli hauska nähdä tuttujen maisemien vilistävän ohi ilmastoidussa linja-autossa istuskellen. Pahaksi onneksi oli sunnuntai ja kaikki pyöräliikkeet kiinni. Vietin loppupäivän hotellin sängyssä loikoillen.

1. pyöräilypäivä 6.8. León-Astorga. Katedraalin vieressä olevan turisti-infon virkailija työnsi käteeni sähkökäyttöisiä polkupyöriä vuokraavan liikkeen esitteen. Tiesin minkälaisia nousuja Astorgan jälkeen olisi odotettavissa, joten ajatus akkukäyttöisestä polkupyörästä oli... hmm… kovin viekoitteleva. Mutta huijaustahan se olisi ollut, joten jätin ajatuksen sikseen.

Bicicletas Carlos
Hotellin vastaanotosta suositeltiin muuatta pyöräkauppaa usean kilometrin päässä. Nilkutin sinne vain saadakseni selville, että a) kukaan ei puhu englantia ja b) pyöriä ei vuokrata. Kaupungin toisessa turisti-infossa oli tarkempaa tietoa. Melko lähellä hotellia oli pyöräliike Bicicletas Carlos, josta löysin kivisille poluille sopivan paksurenkaisen pyörän. Tässäkään kaupassa kukaan ei puhunut englantia, mutta kävin pitkän keskustelun kauppiaan kanssa google translatorin avulla. Varusteineen pyörästä täytyi pulittaa satanen ja vielä 55 euroa sen palauttamisesta kuljetusliikkeen avustuksella. Kaiken kukkuraksi vaadittiin 200 euron takuumaksu siltä varalta, että pyörälle tapahtuisi jokin katastrofi.

Totuttelin uuteen kulkupeliin harhailemalla joen varteen hampurilaiselle. Olin edellisen kerran pyöräillyt joskus lukioikäisenä, mutta yllättävän nopeasti pääsin sinuiksi 27-vaihteisen laitteen kanssa. Siirsin mahdollisimman paljon tavaraa pyörälaukkuihin ja lähdin huristelemaan samaa reittiä kuin muutamaa päivää aikaisemmin. Oikean kantapään vamma ei tosiaan haitannut polkemista!

Nopsaan hoksasin, miksi kaikki näkemäni pyöräilevät pyhiinvaeltajat olivat käyttäneet ajolaseja. Muuatta mäkeä alas lasketellessa pörriäinen osui otsaluuhun. Aloin jarrutella alamäissä, jottei mahdollisesti silmään lentävä leppäkerttu aiheuttaisi onnettomuutta. Ajolasien puuttuminen siis kannusti ajamaan rauhallisesti, mikä oli todennäköisesti oikein hyvä asia ajatellen pitkää pyöräilemättömyyttäni.

Kaiken kaikkiaan eteneminen sujui nyt kuitenkin ällistyttävän nopeasti. Viidessä tunnissa poljin takaisin Astorgaan, jonne kävely oli vienyt 19 tuntia. Vaikka tottumaton takapuoli olikin hellänä äkkinäisen urakan jälkeen, huristelin vielä vähän aikaa ympäri vanhan kaupungin kapeita katuja. Astorga sijaitsee Manzanalin vuorijonosta ulkonevalla maahaarakkeella noin 870 metriä merenpinnan yläpuolella. Kaupunki oli tärkeä pyhiinvaeltajien pysähdyspaikka jo 800-luvulla. Vielä nykyisinkin kaupungista löytyy neljä albergueta ja useita huokeita hostelleja.

Suklaaherkut näkyvät edelleen
Astorgan katukuvassa
Näyteikkunoissa näkyi monenlaisia suklaaherkkuja. Astorgan alueesta kehkeytyi 1600-luvulta alkaen yksi maailman suklaateollisuuden tärkeimmistä keskittymistä. 1800-luvun lopulla kaupungissa oli peräti 49 suklaatehdasta. Nykyisin suklaateollisuuden kulta-ajasta muistuttavat monet suklaapuodit ja suklaamuseo.

Palacio Episcopal
Muhkea Santa Marian katedraali Astorgan keskustassa vetää turisteja puoleensa kuin hunaja kärpäsiä. Sen rakentaminen aloitettiin vuonna 1417. Se on sekoitus gotiikkaa, renessanssia ja barokkia. Muita näkemisen arvoisia kirkkoja ovat mm. San Bartolomé ja El Santuario de Fatima. Santa Marian katedraalin vierestä löytyi kaupungin toinen kuuluisa rakennus, Antonio Gaudin suunnittelema, vuonna 1889 valmistunut arkkipiispan palatsi (Palacio Episcopal). Satulinnaa muistuttavan rakennuksen yhteydessä on Museo de los Caminos, missä on esillä kokoelma pyhiinvaeltajien varusteita.

Palacio Episcopal ja Santa Marian katedraali
pilkistävät vanhan kaupunginmuurin takaa

Lattiamosaiikkia parintuhannen
vuoden takaa
Rooman vallan ajalta on jäljellä orjavankila maanalaisine holveineen. Aivan Astorgan keskustassa oli roomalaisen virkamiehen atriumtalon jäänteet 200-luvulta eli Septimus Severuksen valtakaudelta. Myös osa vanhasta kaupunginmuurista puolipyöreine torneineen on jäljellä. Roomalaisten Via Delapidata kulki aikoinaan Astorgan kautta. Via de la Plata -väylää rakennettiin erityisesti hispanialaistaustaisten keisareiden Trajanuksen ja Hadrianuksen toisiaan seuranneiden hallituskausien aikana. Tie kulki nykyisen Espanjan länsiosassa pohjoisesta etelään Astorgasta Méridaan ja Sevillaan.

Nimi juontunee espanjan plata -sanan (hopea) sijaan arabiankielisestä sanasta balata, joka tarkoittaa päällystettyä tai sitten fonologisen sekaannuksen seuraksena tien alkuperäisestä latinankielisestä nimestä Via Delapidata, joka tarkoittaa päällystettyä kivistä tietä.

Alkuperäisen Via de la Platan jäänteitä 
Roomalaisvallan aikana sotajoukot, kauppiaat ja muut matkustavaiset kulkivat tietä pitkin jatkuvana virtana. Via de la Platalla oli huomattava vaikutus myös roomalaisen kulttuurin, kielen ja elämäntavan leviämiseen. Samalla tie tuki Hispanian entistä tiukempaa liittämistä keskusvallan alaisuuteen ja tehosti hallintoa. Nykyisin Via de la Plataa pitkin kulkee noin 1000 kilometriä pitkä pyhiinvaellusreitti, "Camino Mozárabe", joka alkaa Sevillasta, kulkee Méridan, Cáceresin, Salamancan ja Zamoran kautta yhtyen ranskalaiseen reittiin Astorgassa.

2. pyöräilypäivä 7.8. Astorga-Foncebadon. Koska edessä olisi puolta lyhyempi matka kuin edellispäivänä, en pitänyt aamulla kiirettä. Hyppäsin pyörän satulaan vasta puolilta päivin. Astorgasta Foncebadoniin kuljettaessa nousua tulee reilut 600 metriä siten, että nousu jyrkkenee loppua kohti. Välillä oli tasamaata ja loivia alamäkiäkin, välillä soratietä ja sitten taas asfalttia. Yksinäinen heppa pällisteli niityllä ohikulkijoita vähän ennen Murias de Rechivaldoa, missä pysähdyin appelsiinimehulle.

Jestas, että ylämäkipyöräily voikin olla raskasta puuhaa! Rasitusta lisäsi ensimmäisenä päivänä kipeytynyt takapuoli, johon liittyvät tuntemukset intensifioituivat uusiin sfääreihin toisen pyöräilypäivän aikana. Lisäksi sää oli taas muuttunut astetta kuumemmaksi. Pysähtelin mieluusti lähes jokaisessa kylässä matkan varrella. Santa Catalina de Somozan kylänraitilla muutama pojankoltiainen ajoi toisiaan takaa kastelukannujen kanssa.

El Ganson Cowboy -baari
El Gansossa oli lystikäs Cowboy -baari, jonka pihalla kaksi karvarukkasen kokoista ja näköistä koiraa ärhenteli toisilleen. Saluunan seinällä oli kehyksissä iso juliste, jossa intiaanit ajoivat takaa karjapaimenia. Pölypilvi kohosi kavioiden takoessa preeriaa ja pyssyt paukkuivat. Seuraavaksi pysähdyin Rabanal del Caminossa, joka vaikutti siistiltä ja miellyttävältä kylältä. Löysin tyhjän penkin ja lysähdin siihen raskaasti huohottaen. Kaivoin pyörälaukusta kolme pillimehua ja mutustelin pussillisen cashewpähkinöitä.

Rabanal del Camino
Näkymää Cantabrian vuorilta
Jäljellä oli päivän viimeinen ja raskain osuus. Kuuden kilometrin matkalla nousua kertyisi noin 350 metriä. Enää pyöräily ei vaikuttanut ollenkaan kepeältä. Hikipisaroita valui otsalta ja kirveli silmissä. En ollut koko päivänä käynyt vessassa, kaikki neste haihtui suoraan ihon läpi. Jyrkimmissä kohdissa pääsin vain jokusen sata metriä eteenpäin ja pysähdyin sitten juomaan lämmintä vettä ja keräämään voimia pariksi minuutiksi.

Majatalo, Foncebadon
Foncebadon osoittautui kyläksi, jossa oli oikeastaan vain muutama majatalo sekä joukko romahtaneita tai romahtavassa olevia kivitaloja. En muista milloin tuopillinen olutta olisi maistunut yhtä makoisalle kuin Foncebadoniin kiipeämisen jälkeen. Nukkumapaikan löytymisen jälkeen vuorossa oli hikisten vaatteiden pesu. Päivälliseksi nautin spaghettikeittoa sekä lihapullia ja ranskanpottuja, jälkkäriksi jogurttia. Toisen pyöräilypäivän saldona noin 27 kilometriä.

Foncebadon, ihanasti rempallaan

Rautaristi
3. pyöräilypäivä 8.8. Foncebadon-Villafranca del Bierzo. Kahden kilometrin ylämäkipyöräilyn jälkeen saavuin Rautaristille, joka on yksi caminon kuuluisista maamerkeistä. Viisimetrisen paalun nokkaan on isketty rautainen risti, jonka alkuperäinen tarkoitus on ollut opastaa pyhiinvaeltajia oikeaan suuntaan vuoristossa. Rautaristin juurella on valtava kiviröykkiö, joka syntynyt pyhiinvaeltajien tuomista kivistä. Kotimaasta asti kannetun kiven laskeminen Rautaristin juurelle symboloi syntitaakan kevenemistä pyhiinvaelluksella.

Tästä alkoi alamäkiosuus. Edessä olisi reilun parin peninkulman laskettelu laakson pohjalla sijaitsevaan Ponferradaan. Maisemat olivat komeita. Tuulivoimaloita oli rakennettu pitkin vuortenharjanteita. Toisinaan tienposkessa näkyi risti jonkun matkalla uupuneen muistoksi. Pyhiinvaeltajia oli nyt liikkeellä runsain joukoin. Kylteissä varoiteltiin jyrkästä ja mutkaisesta alamäestä.


Jouduin kokoajan jarruttelemaan, jottei vauhti olisi kasvanut liian kovaksi. Aprikoin vuokrapyörän jarrujen kuntoa ja jarrupalojen kuluneisuutta. Autoja huristeli ohi, mutta autoilijat huomioivat pyöräilijät ja jalankulkijat hyvin. Välillä pysähdyin nappaamaan kuvan maisemasta ja El Acebossa aamupalalle. Kupillinen kahvia ja kinkkupaahtoleipä maistuivat herkullisilta.

Molinaseca
Aurinko porotti armottomasti ja lämpötila kohosi neljänkymmenen tuntumaan. Laskettelin ohi Riego de Ambrósin ja pysähdyin huoahtamaan Molinasecaan, joka on erinomaisen viehättävä pieni kaupunki. Ponferradaa lähestyessäni kadotin reittiä osoittavat keltaiset nuolet näkyvistäni. Ponferrada on melko iso teollisuuskaupunki, jossa on likimain 60 000 asukasta. Koska kiirettä ei ollut, pyöräilin kaupungin katuja ja puistoja ristiin rastiin tähystellen näkyisikö reittimerkintöjä.

Temppeliherrojen
ritarikunnan linna
Ponferradassa
Lopulta annoin periksi ja suuntasin kaupungin vanhaan osaan. Istahdin pizzerian terassille aukion laitaan ja mutustelin muutaman pizzapalan lounaaksi. Ohi kulki käveleviä ja pyöräileviä pyhiinvaeltajia, jotka kyselivät caminon reittiä. Terassilla istuskellessani hoksasin komean linnan pilkistävän talojen takaa ja lähdin katsomaan sitä lähempää. Kyseessä on Temppeliherrojen ritarikunnan vuonna 1282 valmistunut linna, joka rakennettiin suojelemaan Santiago de Compostelaan matkaavia pyhiinvaeltajia. Linna restauroitiin 1920-luvulla.

Cacabelos
Reittimerkinnätkin löytyivät taas linnan kupeesta. Jatkoin matkaa ohittaen Fuentes Nuevas ja Camponaraya -nimiset pikkukylät. Täytin vesipulloni monessa paikassa luottaen vesipostien ”Aqua potable” (=juomakelpoista vettä) merkintöihin, enkä saanut minkäänlaisia mahanpuruja. Sisarukset olivat epäluuloisempia ja joivat pullovettä koko caminon ajan. Seuraava paikkakunta oli vähän isompi kaupunki, Cacabeloksessa on vajaa viisituhatta asukasta ja näin kadunvarressa ensimmäisen pulperian eli mustekalaruokiin erikoistuneen ravintolan tällä reissulla. Caminon seuraavassa maakunnassa, Galiciassa, pulperioita on riittämiin.



Huristelin kukoistavien viiniviljelmien ohi pitkin pieniä hiekkateitä. Jatkuva pyörän sarvista kiinni pitäminen oli saanut kämmenpohjat jomottamaan ikävästi ja yritin ohjastaa pyörää erilaisilla käsiotteilla. Juuri kun haaveilin kylmästä juomasta, vastaan tuli itsepalvelubaari, jossa oli auringonvarjo, muutama muovituoli ja virvoitusjuoma-automaatti.

Pyhän Jaakon kirkko,
Villafranca del Bierzo
Olimme päättäneet lopettaa caminon tällä erää Villafranca del Bierzoon, sillä sieltä pääsisi näppärästi bussilla takaisin Madridiin, josta paluulento lähtisi. Villafranca del Bierzoon saapuessani ohitin romaanista tyyliä edustavan Pyhän Jaakon kirkon. Ne pyhiinvaeltajat, jotka eivät keskiajalla sairauden tai vammojen takia voineet jatkaa matkaansa Santiagoon asti, saivat tästä kirkosta compostelan, joka osoitti heidän tehneen pyhiinvaelluksen hyväksyttävällä tavalla.

Villafranca del Bierzon keskustaa
Kaupungin keskustan katukahvilasta löysin vihdoin vaimon ja Tuijan, jotka olivat saapuneet muutamaa tuntia aikaisemmin. Jätin pyörän hotellin autotalliin, mistä kuljetuspalvelu hoitaisi sen takaisin Carloksen pyöräpuotiin. Tilasin oluen ja sain kyytipojaksi friteeratun mustekalarenkaan. Päivän saldona osapuilleen 51 kilometriä.

Epilogi. Sitten on jälkipyykin vuoro. Ohutpohjakengät toimivat caminolla mainiosti ensimmäisen kävelypäivän ajan, ja toisenakin päivänä niillä pääsi ilman vaikeuksia melko pitkälle. Kantapään kipeytymisestä on nyt kulunut kahdeksan päivää, mutta oireet eivät ole vielä kokonaan kadonneet. Mikä kantapään kipeytymisen sitten aiheutti? Syyllisiä voi haarukoida seuraavasti:
  • Ohutpohjakengät
  • Nilkkojen ja jalkaterien tottumattomuus ohutpohjakenkiin
  • Kävelytyylin sopeutumattomuus ohutpohjakenkiin
  • Edellä mainitut tekijät yhdessä
  • Jokin muu syy
Itse epäilen, että kävelytyyli, nilkat ja jalkaterät eivät olleet vielä sopeutuneet ohutpohjakengillä tallusteluun. Olen patikoinut Merrel Trail Glove -kengillä kevään ja kesän aikana yhtenään, mutta vain muutaman pitkän lenkin. Pitkät lenkit eivät kuitenkaan kertaakaan sattuneet kahdelle peräkkäiselle päivälle. Sen verran kävelyn keskeytys Astorgaan harmitti, että aion selvitellä kantapään kipeytymiseen vaikuttaneet tekijät lähiaikoina.

Naisväki arveli lisäksi, ettei ohutpohjakengillä ylipäänsä olisi voinut laskeutua Rautaristiltä Molinasecaan johtavaa, paikoin jyrkkyyden ja irtokivien vuoksi vaikeakulkuista polkua. Varvassukat joka tapauksessa toimivat loistavasti koko reissun ajan. Niiden yksi vaikutus on estää varpaiden hankautuminen toisiaan vasten, jolloin rakkojen syntymisen todennäköisyys pienenee.

Rautaristiltä alas laaksoon johtava polku oli paikoin melko vaikeakulkuinen
Naputtelen näitä viimeisiä rivejä pari päivää sen jälkeen, kun palasimme Suomeen. Tästä näkökulmasta tarkastellen miniläppärin mukana raahaaminen oli onnistunut valinta. Edellisten vaellusreissujen matkakertomukset olen saanut valmiiksi vasta kuukausi kotiinpaluun jälkeen. Villafranca del Bierzosta jatkoimme taivallusta kohti Santiago de Compostelaa maaliskuussa 2013.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Mäkiharjoituksia

Koipeni kipeytyivät pahanpäiväisesti, kun muutama vuosi sitten caminolla laskeuduin Rautaristiltä Ponferradaan. Puuduttavan tasaisen mesetan jälkeen maasto oli ollut Leónin jälkeen enimmäkseen loivasti kohoavaa, eikä ensinkään rasittavaa. Rautaristiltä Ponferradaan polku sitten laskeutui loputtoman pitkää ja melko jyrkkää alamäkeä. Laaksonpohjalle päästyäni sääret olivat tulessa. Viimeiset kilometrit oli pakko huristaa taksilla, jotten olisi myöhästynyt Santiagon bussista.

Elokuun 2012 caminolla edessä on sama laskeutuminen, joten tuumin ettei pieni rasitusvammoja ennaltaehkäisevä mäkiharjoittelu olisi pahitteeksi. Koska Pohjois-Pohjanmaalla luonnon muovaamia mäkiä on harvassa, päätin käyttää työpaikan portaita. Harjoituspaikalla on yhteensä 109 portaiden askelmiin liittyvää nousua, jotka ovat osapuilleen 17 senttimetrin korkuisia. Näin koko harjoituspaikan korkeudeksi muodostuu 18 metriä.

Askelmien nousu harjoitus-
paikalla oli noin 17 senttimetriä

5.7. Ensimmäinen harjoitus
Kävelin portaikon alhaalta ylös ja takaisin alas neljään otteeseen. Yhteen edestakaiseen kapuamiseen kului aikaa nelisen minuuttia. Loppuvaiheessa hieman jo hikoilin ja rasitus alkoi tuntua etureisissä. Yhteensä kiipesin ylöspäin 72 metriä ja saman verran tietysti myös alaspäin. Totesin, että portaissa kävely on erinomaisen tehokasta taukojumppaa, mutta pahuksen tylsää.

6.7. Toinen harjoitus
Ensimmäinen harjoitus tuntui vielä lievänä jomotuksena pohjelihaksissa. Tein saman harjoituksen kuin aikaisemminkin, mutta nyt kävelin hitaammin (ks. video). Askelluksen hitaus lisää harjoituksen rasitusta, mutta kiinnittää samalla kiusallisesti ympäristön huomiota. Muutaman ohikulkijan silmäiltyä hidasta kävelyäni oudoksuen ryhdyin kehittelemään erilaisia hämäyksiä, joiden avulla en herättäisi liiaksi huomiota. Kirjan selailu, kännykän tiirailu ja kynsien tutkiskelu lopettivat vastaantulijoiden kyräilyn. Jos aiot käyttää em. hämäyksiä tai ylipäänsä käyttää portaita mäkiharjoitteluun, tutustu ensin portaiden turvallisuuteen vaikuttaviin tekijöihin ja portaissa sattuviin tapaturmiin.

Helsingin olympia-
stadionin torni, 72 m
Tällä kertaa käytin uutta keksintöäni, ”virtuaalitornia”, harjoituksen tylsyyden häivyttämiseksi. Mielikuvissani kapusin Helsingin olympiastadionin torniin, joka on juuri 72 metrin korkuinen. Yhtäjaksoinen nousu moiseen torniin olisi melkoinen ponnistus, mutta vuorottelemalla nousuja ja laskuja matalammassa portaikossa rasitus pysyy kohtuullisena ja hikoilu työpaikalle sopivissa puitteissa. Tänään, kuten myös ensimmäisellä kerralla, tein harjoituksen kahvitunnilla.

12.7. Kolmas harjoitus
Kesälomaa edeltävä viimeinen työrutistus aiheutti harmillisen pitkän välin mäkiharjoituksille. Tällä kertaa nousin ja laskeuduin harjoitusportaikon kuudesti vasta työpäivän jälkeen. Lämmin päivä ja pitempi harjoitusaika saivat hikirauhaset innostumaan. Loppuvaiheessa alkoi olla hankala pitää mielessä, montako kertaa olin portaita rampannut.  Harjoituksen päättyessä olin virtuaalikavunnut 108 metriä korkean Latvian tiedeakatemian tornin huipulle. Massiivinen rakennus sijaitsee Riian keskustassa. Se on valmistunut vuonna 1956 Latvian vielä ollessa Neuvostoliiton miehittämä.

Latvian tiedeakatemia, 108 m

24.7. Neljäs harjoitus
Kesälomareissu johdatti Pitkänmatkan Kävelijän perheineen mm. mökkimajoitukseen Saimaan vesistön rannalle. Kesämökin ulko-ovelta rantalaiturille laskeutuvat portaat tuottivat noin neljän metrin korkeuseron, mikä johdatti ajatukset tiettyyn ennalta määrättyyn suuntaan.

Kesämökki, 4 m

Saunomisen ja onkimisen lomassa tulin kävelleeksi portaita ylös ja alas 62 kertaa, mikä vastaa 248 metriseen torniin kiipeämistä. Nämä portaat olivat kuitenkin niin loivat ja kävelykertojen välillä oli niin runsaasti lepo- ja oluttaukoja, ettei harjoitus saanut aikaan minkäänlaista vaikutusta jalkaosastolla. Mäkiharjoittelussa käytettävien portaiden onkin syytä olla huomattavasti nyt kokeiltuja portaita jyrkemmät.

Mikkelin hotelli
Cumulus, 19,5 m
25.7. Viides ja kuudes harjoitus
Kesälomareissun seuraava yöpyminen oli Hotelli Cumuluksessa Mikkelissä. Kellarikerroksen allasosastolta kuudenteen kerrokseen johtavassa portaikossa on 109 nousua, joista kukin noin 18 senttimetriä.  Tästä koko portaikon korkeudeksi voidaan laskea osapuilleen 19 ja puoli metriä. Hotellivisiitin aikana nousin ja laskeuduin näitä portaita kuudesti, mikä vastaa noin 118 metriseen torniin kapuamista. Ainoa hankaluus tässä harjoituspaikassa oli hotellin vastaanotossa hääräilevien naisten epäluuloiset silmäykset.

Mikkelin vanha vesitorni, 27 m
Sitten Mikkelistä löytyi vieläkin parempi mäkiharjoittelupaikka. Naisvuori kohoaa kaupungin keskellä 43 metrin korkeuteen Saimaan pinnasta laskettuna. Parasta on kuitenkin se, että Naisvuoren laella nököttää Suomen ensimmäinen teräsbetonirakennus eli Mikkelin vanha vesitorni. Vesitornin avajaisia vietettiin vappuna 1912. Talvi- ja jatkosodan aikana vesitornia käytettiin ilmavalvontaan. Vesitorniin saa kiivetä ihailemaan maisemia muutaman lantin maksua vastaan. Tornin portaiden 143 askelmaa kapuamalla pääsee 27 seitsemän metrin korkeuteen, tai Saimaan pinnasta laskien 70 metrin korkeuteen. Nousin torniin kolmesti eli yhteensä 81 metrin korkeuteen. Maitohapot myllersivät riemukkaasti pohkeissa.

31.7. Seitsemäs eli viimeinen harjoitus
Viimeisellä harjoituskerralla (nyt siis jo kesälomalla) tallustelin jälleen ylösalas työpaikan portaita. Tässä vaiheessa pidin itseäni jo melko paatuneena vertikaalikävelijänä, joten päätin nousta ja laskeutua 18 metrin matkan 12 kertaa, mikä vastaa 216 metrin korkuisen Macau Towerin näköalatasanteelle kapuamista.

Macau Tower, 216 m

En täysin luottanut virtuaalitornin motivaatiovoimaan, joten olin tällä kertaa varustautunut myös äänikirjalla. Pitkänmatkan Kävelijällä on Nalle Puhin aivot, joten äänikirjaan keskittyminen teki samalla mahdottomaksi pitää lukua nousukertojen määrästä. Ratkaisin ongelman seinään liimatulla Post-It -lapulla, johon vedin viivan tussilla aina nousulaskukeikan jälkeen.

Jestas, että portaissa kävely voikin olla rankkaa puuhaa! Viimeinen harjoituspäivä oli kuumankostea, joten hiki virtasi erinomaisen vuolaasti. Kirjoitan näitä viimeisiä rivejä lentokoneessa. Ylihuomenna alkaa vaellus Leónista ja siitä muutaman päivän kuluttua pääsen testaamaan mäkiharjoittelun vaikutusta. Tällä kertaa laskeudun Ponferradaan verkkaisesti ja koipia kuunnellen.

Matkakertomus siitä miten surkuhupaisasti caminolla sitten kävikään löytyy täältä.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Oulun kaupunginoja eli Plaanaoja

Plaanaoja 
Heinäkuun pitkän tallustelun ajatuksena oli tällä kertaa tutkimusmatkailla Oulun keskustan läpi virtaava kaupunginoja eli Plaanaoja päästä päähän. Pieni jokiuoma saa alkunsa Oulujoesta Heikkilänsuvannon kohdalla. Ruskeavetinen ojapahanen kiertelee aluksi metsien ja sitten puistoalueiden reunustamana kunnes saapuu Pokkisenpuistoon, jonka jälkeen makea vesi sekoittuu Perämeren murtoveteen.

Alkuverryttelyksi patikoin Linnanmaalta Torinrantaan, missä hörppäsin aamukahvin Kauppatorin Kahvilamakasiinissa. Olin etukäteen selvitellyt päivän reittiä karttojen avulla. Edessä olisi reilun peninkulman taivallus ylävirtaan. Melkein loppuun saakka eli paikkaan, missä Plaanaoja erkanee Oulujoesta, olisi mahdollista kulkea polkuja pitkin.

Pokkisenpuisto
Pokkisenpuistoon päästyäni kaivoin kameran taskusta. Tässä Plaanaoja laskee Pokkisenväylään. Heinäkuussa tämä pieni puisto on varsin viehättävä. Reilut sata vuotta sitten puutarhuri Svante Olsson laatiman suunnitelman mukaan Puistossa kasvaa nyt komeita lehmuksia ja hopeakuusia.

Oskari Jauhiainen:
"Kalasääski ja lohi" (1960)
Alkujaan Pokkitörmän kupeeseen rakennettiin puisto jo 1870-luvulla, kun alueen luonne oli muuttunut Oulujoen ylittävien maantiesiltojen valmistumisen myötä. Nykyisin Pokkisenpuistoa koristaa Oskari Jauhiaisen ”Kalasääski ja lohi” -suihkulähdeveistos. Akateemikon tuotantoon voi tutustua tarkemmin O.Jauhiaisen taidemuseossa Kiimingissä. Pokkisenpuiston kautta kulkee suosittu reitti viereisille Hupisaarille ja Ainolanpuistoon.

Itse kuitenkin jatkoin Plaanaojan yläjuoksun suuntaan. Aleksanterinkadun ylitettyäni saavuin vuonna 1965 perustettuun Madetojan puistoon, joka nimensä mukaisesti kunnioittaa suomalaisen oopperan isänä pidetyn Leevi Madeojan muistoa. Madetojan pääteos ”Pohjalaisia” on suomalaisen oopperakirjallisuuden suosituin teos yli 200 esityksellään. Oulussa säveltäjämestarin mukaan on nimetty myös koulu ja musiikkikeskus. 

Aarre Aaltonen: Leevi Madetojan muistopatsas (1962)

Sanna Koivisto: "Ajan kulku" (2005)
Oulun kaupungintalon ja Torikadun välinen alue nimettiin Maria Silfvanin puistoksi vuonna 2005. Puistoa somistaa Sanna Koiviston ”Ajan kulku” –veistos, jonka Oulun Kauppakamari lahjoitti 400-vuotiaalle Oulun kaupungille vuonna 2005. Nimensä puisto on saanut ensimmäisen suomalaisen ammattinäyttelijättären, Maria Silfvanin (1802-1865) mukaan. Tämä oli naimisissa teatteritirehtööri Carl Wilhelm Westerlundin kanssa.

Hallituspuisto kaupungintalon edustalla

Westerlund perusti nykyisen kaupungintalon paikalle juhlahuoneiston, jossa mm. vierailevat teatteriseurueet antoivat näytöksiään. Nykyinen kaupungintalo rakennettiin Seurahuoneeksi kaupunkipalossa tuhoutuneen puisen rakennuksen paikalle. Hotelli- ja ravintolatoiminta hiipui kieltolain myötä. Vuonna 1920 puolet rakennuksesta otettiin kaupungin virastojen käyttöön. Seurahuone lopetti toimintansa kokonaan ennen talvisotaa, minkä jälkeen uusrenessanssitalo on ollut kaupungintalona.

Martti Aiha: "Mediator" (1999)
Entinen ”Haapaplaana” kunnostettiin puistoksi 1830-luvulla. Nimensä Snellmaninpuisto sai 1908 asemakaavassa Oulussakin vaikuttaneen Snellmanien suvun mukaan. Muuan näistä Snellmaneista opiskeli aikoinaan Oulun triviaalikoulussa ja toimi sittemmin sanomalehtimiehenä ja senaattorina. J. V. Snellman vaikutti merkittävästi suomenkielen aseman paranemiseen ruotsin ja venäjän puristuksessa.

Snellmanin puiston jälkeen Plaanaoja kääntyy itäkaakosta eteläkaakkoon halkaistakseen neliön muotoisen Otto Karhin puiston kutakuinkin kulmasta kulmaan. Puisto tunnetaan myös nimellä ”Letkun puisto”, joka oli alueen virallinen nimi vuoden 1908 asemakaavassa. Vanhan nimen perusteena oli VPK:n talo Pakkahuoneenkadun ja Uudenkadun kulmatontilla. Nykyisen nimensä puisto sai vuonna 1956 pitkäaikaisen osuuskauppamiehen ja poliitikon Otto Karhin mukaan.

Plaanaoja Vaaranpuistossa
Lämmin päivä oli houkutellut muitakin liikkeelle. Keskustan puistoissa istuskeli pieniä seurueita. Isokadun yli päästyäni saavuin saman tien Vaaranpuistoon, joka ulottuu kolmen korttelin alueelle Klubitalon edestä Saaristonkadulle. Alue muutettiin puistoksi 1900-luvun alussa. Kaupunginojan vartta uudistettiin vuonna 1998, jolloin Vaaranpuiston pohjoisosaan istutettiin pensaita ja marjaomenapuita.

Seppo Valjus:
Jääkärimuistomerkki (1967)
Vaaranpuistossa on Seppo Valjuksen suunnittelema Jääkärimuistomerkki. Vuonna 1967 paljastettu veistos muodostaa ylhäältäpäin katsottaessa numeron 27, joka viittaa suomalaisista vapaaehtoisista koottuun Kuninkaalliseen Preussin Jääkäripataljoonaan 27. Ylioppilaiden keskuudessa virisi  1900-luvun alussa jääkäriliike, jonka päämääräksi muodostui Suomen irrottamisen Venäjästä. Yhteensä 1 895 vapaaehtoista aloitti jääkärikoulutuksen Saksassa vuosina 1915–1918. Ottaessani kuvaa muistomerkistä huomasin, että joku oli asettanut sen päälle (tyhjän) Jägermeister -pullon.

Oskari Jauhiainen:
Teuvo Pakkala (1973)
Kirjailija Teuvo Pakkalan muistopatsas Vaaranpuiston lounaispäädyssä on edellä mainitun Oskari Jauhiaisen käsialaa. Pakkalan tunnetuimmat teokset kertovat Vaaranpuistosta rautatieasemalle ulottuvasta alueesta "Kakaravaarasta". Oulussa kirjailijan mukaan on nimetty Teuvo Pakkalan koulu ja pääkirjaston Pakkala -sali.

Ylitin Saaristonkadun ja saavuin vuonna 1962 perustettuun Lyötynpuistoon, joka ulottuu keskustan terveysasemalta rautatielle asti. Aikaisemmin puiston paikalla oli kaupunginvarikko, joka on nyt Tuirassa. Pohjan neito -patsaan ohittaessani näin sinisorsaemon ja seitsemän poikasta polskimassa Plaanaojassa.



Yksityiskohta Jaakko Pernun
"Vesilasi" -teoksesta (2012)
Toukokuussa 2012 Lyötynpuistoon pystytettiin Jaakko Pernun pajusta tehty ympäristöteos Vesilasi. Pernun teoksia on nähty myös Keski-Euroopassa. Julkisiin tiloihin tilattuja töitä on mm. Barcelonassa, Berliinissä, Bukarestissa, Lontoossa, Milanossa, Moskovassa ja Roomassa. Ennen Vesilasia paikalla oli Pernun samalla tekniikalla valmistama Päivänvarjo -teos.


Karjasillanpuistosta saa
kesällä jäätelöä :-)
Lyötynpuiston jälkeen Plaanaoja luikahti rautatien alle, joten en enää voinut seurata sen kulkua aivan virtaavan veden vierellä. Käytin ”Eteläistä alikulkua” ja löysin itseni Karjasillanpuistosta. Karjasilta on entistä laidunmaata, jonne oululaisten lehmät kuljetettiin ojan yli karjasiltaa pitkin. Asutus laajeni Kaupunginojan eteläpuoleiselle kedolle vasta jälleenrakennuskaudella. Kaupunginojan leveässä suvannossa on Martti Tarvaisen veistos ”Siivet”, joka esittää kolmea lentoon lähtevää joutsenta.


Martti Tarvainen: "Siivet" (1965)


Suunnilleen tässä vaiheessa Plaanaojan seuraaminen apostolin kyydillä muuttaa luonnettaan. Taidolla suunnitellut puistot ja kauniit taideteokset ovat vain kaihoisa muisto. Puistovyöhykkeen jälkeen reitti kulkee mäntymetsien halki välillä asfaltoituna ja välillä sorapintaisena, kunnes saavutaan Oritputaanniitylle, missä polku loittonee Plaanaojasta. Osan loppumatkasta kuljin pitkin Iinatin oivallisia kuntopolkuja.

Loppumatkasta polku
käy kapeaksi
Kenties Kaupunginojan kulkua olisi ollut mahdollista seurata Oritputaanniityn jälkeenkin, mutta alati yltyvät hyttysten hyökkäykset lannistivat Pitkänmatkan Kävelijässä asuvan pienen tutkimusmatkailijan ja tyydyin seuraamaan ojan reittiä läheisiä tieuria tallustellen. Lopulta ylitin Kainuuntien, jota pitkin kuljin pari sataa metriä kunnes näin Plaanaojan Oulujoesta erottavan patorakennelman. Olin päässyt tavoitteeseen.

Retken toinen tarkoitus oli sisäänajaan uusia Meindl Vakuum Hiker -vaelluskenkiä, jotka olin hankkinut edellisten siirryttyä eläkkeelle ennen aikojaan. Kerrassaan oivalliset kengät, ensimmäisellä käyttökerralla vain oikeassa nilkassa tuntui pientä hierymistä. Jalkineen sisäpinta mukautuu nopeasti jalan muotoihin.

Pato erottaa Plaanaojan Oulujoesta

Merenrannasta Plaanaojan ja Oulujoen risteykseen laskien kävelyretkelle tuli mittaa reilut 12 kilometriä, missä on mukana myös muutama harha-askel (reitti kartalla). Plaanaojan alkulähteiltä tallustelin takaisin keskustaan Oulujoen etelärantaa pitkin, pistäydyin nauttimassa virkistävän oluen Sokerijussin Kievarissa ja hipsin sitten takaisin Linnanmaalle. Yhteensä matkamittarissa 36 puolipilvistä kilometriä.

Lisätietoja Laanaojan varren puistoista: Niskala, Kalleinen & Okkonen (2008) Puistojen Oulu.

Kuukauden luetuimmat/Month's most read posts